Inkkaripinkkarit ovat rauhallista porukkaa, mutta rajansa kaikella. Onneksi. Kun avaruuden herkkusuut saapuvat napostelemaan Maapallon kokoisesta buffetista, heidät voi pysäyttää vain kostonhimoinen alkuperäisamerikkalainen.

Human Headin ja 3D Realmsin räiskintäpeli Prey on ollut tekeillä vaatimattomat kymmenisen vuotta. Pelimoottoria on vaihdettu suunnilleen yhtä monta kertaa ja viime vuodet peli on ollut aina tuloillaan "ihan kohta". Nyt Prey on ihan oikeasti ilmestynyt, eikä se lainkaan hassumpi rymistely olekaan.

Pöytä on katettu

Kevyt, mutta mukavalla tavalla elokuvamainen tarina alkaa intiaanireservaatin kämäisestä baarista, jossa nuori inkkarikundi Tommy mölisee vessassa ja yrittää houkutella tyttöystäväänsä Jeniä muuttamaan kanssaan valkoisen miehen maille. Kinastelu katkeaa lyhyeen, kun avaruudesta saapuu vieraita korjaamaan vähän satoa, ruuaksi viljeltyjä ihmisiä eli "pitkää sikaa”. Muukalaisten ruokalistalla on muiden maalaisten joukossa Jen, mutta salaperäisten tahojen avustuksella Tommy onnistuu pakenemaan sushiliukuhihnalta ja lähtee pyssy kourassa raivaamaan tietään läpi muukalaisaluksen, mimminsä luokse.

Avaruuden kestiystävien aluksella ensimmäisenä nousee esiin sen visuaalinen ilme, joka on ihan tyylikäs. Preyn pelimoottori on Doom 3:n viritelty malli. Pahimmasta ärsyttävyydestä eli kohtuuttomasta pimeydestä on hankkiuduttu eroon, mutta toinen erityispiirre eli vaikutelma kaiken limaisuudesta on edelleen tallella, joskaan ei yhtä vahvana. Kiiltely on Preyssä käännetty tavallaan vahvuudeksi, sillä erityisesti kenttien lihaisat kohdat näyttävät varsin hyviltä ja ällöttävän aidoilta. Ylenpalttisesta orgaanisesta mähmästä ja sykkivistä aukoista tulee ensin mieleen aikuisviihde ja sen jälkeen System Shock 2, joista kumpikaan ei toki ole epämiellyttävä mielleyhtymä.

Muuten avaruuskuulan sisusta on sitä tosi perinteistä metallilattiaa, putkea ja rätisevää monitoria täynnä. Suurin osa käytävistä menisi täydestä missä tahansa muussakin scifiräiskinnässä. Onneksi välillä silmiä palkitaan huikean siisteillä korkeilla kuiluilla ja ympärille aukeavilla avaruusnäkymillä, joiden kohdalla muukalaisaluksen suunnaton koko porautuu tajuntaan oikein kunnolla.

Kärpäsenä katossa

Kenttäsuunnittelu on kohtalaisen tavanomaista kamaa. Sopivan mittaiset kentät ovat kyllä putkimaisia, mutta Prey käyttää hyväkseen muunkin kuin lattiapinta-alan. Yksi pelin hehkutetuimmista ominaisuuksista on painovoiman kanssa sählääminen, joten Tommy löytääkin itsensä jatkuvasti kiipeilemästä seinillä tai lentelemästä ympäriinsä lattian muuttuessa katoksi. Painovoimakikkailu ei ideana ole erikoinen, mutta sen ansiosta Preyn kentät tuntuvat paljon tuoreemmilta ja hauskemmilta kuin tuikiperinteinen FPS-käytäväjuoksu. Seinillä heiluminen pelastaa myös muuten kovin tavanomaisen moninpelin, jossa pelimuotona on ainoastaan deathmatch tavallisena ja tiimiversiona.

Kaksi muuta suunnittelutemppua ovat portaalit ja henkimaailma. Portaaleilla paikasta toiseen loikkiminen säväyttää vain ajoittain, ja suuremman jännityksen muodostavatkin portaaleista ilmestyvät vainolaiset. Vaikka tyhjästä ilmestyvät hirviöt kuulostavat rasittavalta Doomin komeromörköjen ufoversioilta, Preyssä tekniikkaa käytetään hyvin. Raukkamainen vihollinen ilmestyy selän taakse -skriptauksia ei ole käytännössä lainkaan, vaan otukset ponnahtavat yleensä rehdisti sankarin naaman eteen. Muutamissa kohtauksissa on jopa kunnon epätoivoa muukalaisten ryöpytessä portaaleista aalto toisensa perään.

Isoisän antamia cherokee-oppeja hyödyntämällä Tommy pystyy jättämään maallisen tomumajansa ja siirtymään henkimaailman puolelle. Inkkarihaamu pystyy läpäisemään voimakentät ja kulkemaan paikkoihin, joihin kiinteä versio ei pääse, ja monet kevyistä aivopähkinöistä liittyvät aineen ja hengen maailmojen välillä loikkimiseen. Henkenä voi manipuloida kytkimiä, tappaa vihollisia taikajousella ja poimia ammuksia, mutta esimerkiksi suljetuista ovista ei pääse kulkemaan. Inkkaritemppujen hallitsemisessa on myös se hyvä puoli, että kuolema ei ole lopullinen. Nallin napsahtaessa Tompan otsaan mies singahtaa tuonpuoleiseen, jossa ammuskellaan lentäviä piruja jousella elinvoiman palauttamiseksi, ja sen jälkeen matka jatkuu siitä mihin se jäi.

Ja mä sanon mun pyssyt, ne on...

Aseita inkkari-Tommi saa käsiinsä matkan varrella vaatimattomat seitsemän kappaletta, joissa tosin kaikissa on kaksi tulimoodia. Lähitaistelussa mällit jaetaan isolla jakoavaimella, jota ei ihan alun jälkeen tarvitse heilutella, ellei välttämättä halua. Muukalaisten kylmistä, kuolleista käsistä riistetyt pyssylöiset edustavat kaikki niljakkaan biologista suunnittelua, ja ilahduttavan moni mutka truuttaa ilmoille vähintään kakkosoptiona jotain miehekkäästi räjähtävää murkulaa.

Perusase on lussuhko kivääri, joka pystyy kevyeen sarjatuleen ja tehokkaaseen tarkka-ampumiseen. Kranaatteina ja miinoina toimivat vihreät mönkiäiset ovat painonsa arvoiset kultaa pomotaisteluissa. Alitehoisen tuntuisen rynnäkkötykin pelastavat kakkosnapilla lennätettävät räjähtävät munat. Happokivääri sekä tulisia pilviä mossautteleva heitin ovat nekin hauskoja. Viihdyttävin ase on kuitenkin "imupyssy", jonka säiliöihin voi imaista latausasemista neljää erilaista energiaa. Erityisesti loppupuolella saatava keltainen tuhoplasma tekee aseesta nautinnollisen tulikuoleman kylväjän.

Lippaiden sisällöt pumpataan surutta melkein kaikkiin vastaantulijoihin, eikä hahmoissa ja muissa otuksissa ole polygoneja ja bumpmappeja säästelty. Vihollisten visuaalisessa ilmeessä olisi parantamisen varaa, sillä verenhimoisia avaruusmaureja on vain kymmenkunta erilaista ja nekin kaikki aika mielikuvituksettomia Quakeissa ja muissa jo tuhat kertaa nähtyjä gigerpäitä, mutantteja tai koneen ja lihan sekasikiöitä.

Tekoälyn taso on keskimäärin hyvä: mörmöt osaavat väistellä, piiloutua ja jopa sniputtaa (kerrasta poikki -kuolema jaksaa aina huvittaa) kohtuullisen järkevästi, vaikka välillä höökivätkin suoraan päälle mistään välittämättä. Tähän vaikuttanee myös Preyn automaattisesti pelaajan taitoihin mukautuva vaikeustaso, joka ajoittain tuntuu tekevän pelaamisesta liian helppoa. Tai ehkä olen vain niin tumpelo FPS-pelaaja, että peli katsoi parhaaksi löysätä hieman. Yhden läpipeluun jälkeen voi pelin aloittaa uudelleen Cherokee-vaikeustasolla, joka on reilusti vaikeampi.

Juhannusheilaakin helpompi

Hieman yllättäen Prey oli suosituskokoonpanon tasolle nipin napin yltävällä testikoneella ja antiikkisella näytönohjaimella grafiikaltaan nätti ja ruudunpäivitykseltään sulava isommissakin rytinöissä. Tykimmällä koneella peli näytti paremmalta, mutta ei mitenkään kohtuuttoman paljon. Vähän vanhempienkaan masiinoiden omistajien ei kannata säikähtää konevaatimuksia.

Preyn äänet ovat hyvässä kuosissa. Musiikeissa tahtipuikkoa on jälleen heiluttanut mahtipontisen pelimusan taitaja Jeremy Soule, eikä äänitehosteissa tai -näyttelyssä ole valittamista. Hauskana yksityiskohtana taustajuonta syvennetään aika ajoin aluksen monitoreista kuuluvilla radiolähetyksillä, joiden juontajana on legendaarinen ufomies Art Bell. Erikoismaininta siitä, että yksi Bellin ohjelmaan soittavista hörhöistä on Taina from Finland!

Preyn suurin vika on sen helppous. Pelaaminen on toki sujuvaa ja meininki reipasta, mutta mukautuva vaikeustaso tekee etenemisestä hiukan liian nopeaa, etenkin kun kuolema ei ole muuta kuin muutaman sekunnin hidaste. Läpipeluu vie reilut kymmenen tuntia, mikä on aika hyvin, koska samoja kohtia ei missään vaiheessa hiota pitkään. Inkkarimytologiaa olisi myös voinut hyödyntää enemmän, nyt henkimaailma ja muu toikkarointi jäävät aika päälleliimatun makuiseksi kuvioksi.

Pikkuvioista huolimatta Prey on viihdyttävä ja tyylikäs paukuttelu, joka mukailee perinteistä FPS-kaavaa taidolla ja lisää siihen juuri tarpeeksi uutta. Räiskintä ja kevyet puzzlet ovat juuri sopivassa tasapainossa keskenään, eikä siitä tosiaan haittaa ole, että pelatessa tuli useammin kuin kerran mieleen System Shock toiminnallisempana versiona. Lopputekstien jälkeen vihjataan jatko-osasta, jota toivottavasti ilmestyy ennen vuotta 2016.