Itäblokin hukkaama ydinkärki, eestiläinen asekauppias ja entinen SAS-upseeri. Siinä ainekset Project IGIin. Lisää vain sikamainen vaikeusaste.
Project I'm Going In on jumalan lahja niille, joista Delta Forcen yksinpeli on oikeasti hauskaa. Aika hyvä toistonkesto on tosin poikaa, ettei pelistä tule Project I'm Going Nutsia.
Tietokonepeleissä on ikävästi lisääntynyt konsolimainen tapa keinotekoisesti pidentää peliä jättämällä kunnollinen tallennustoiminto pois. Kuten vastikään ilmestyneissä Hitmanissa ja Giantsissa, Project IGIssäkin tallennus onnistuu vain ja ainoastaan kenttien välillä. Kun kentät ovat kussakin pelissä usein pitkiä ja muutenkin vaikeita, eteneminen hidastuu pahimmillaan raivostuttavaksi samojen kohtien uudelleenpeluuksi.
Tähän kun lisätään vielä Project IGIn usein viljelemät äkkikuolemat (hälytys pärähtää päälle, helikopterista sarjatulta niskaan jne.), kysyy pelin neljäntoista tehtävän suorittaminen poikkeuksellisen pitkää pinnaa.
IGIssä pelaajan kampittaminen on viety vielä askelta pidemmälle. Omia varusteitaan ei pääse yhdessäkään tehtävässä valitsemaan, eivätkä kentältä kerätyt aseet säily tehtävästä toiseen edes silloin, kun seuraava tehtävä alkaa saman rekan kyydistä, johon edellisessä taistelussa onnistui vihollisiltaan pakenemaan.
Tämänkin voisi vielä kestää, mutta pelaajalle ennakolta pakkovalitut varusteet ovat yleensä niin puutteellisia, että pelaajan suorastaan oletetaan keräävän tarvittavat aseet ja ammukset kentältä itsepalveluna. Tämä johtaa älyttömiin tilanteisiin, joissa pelaajan eliittisotilas lähetetään räjäyttämään öljyjalostamoa tyhjin käsin, vailla ensimmäistäkään räjähdyspanosta "Varasta ne vihollisilta", kuuluu tomera kehoitus tehtävänannossa.
Lopullisesti pelaajalta lyödään luu kurkkuun ja nenänvarsi aivo-onteloon täyttämällä kentät luit oikein regeneroituvilla vihollisilla. Niinpä se vartiotornista tapettu terrorosmo saattaa ilmestyä minuuttia paria myöhemmin takaisin ja päräyttää hälytyspillit soimaan. Rakennuksia ei voi tietää varmistetuiksi, kun terroristivainaat saattavat koska hyvänsä tehdä iskun haudan takaa. Onneksi sentään edes osa vihollisista pysyy lopullisesti kuolleina.
Vaan Tosimiehethän tykkäävätkin saada pihvinsä raakoina ja pelinsä vaikeina. Kai sinäkin olet Tosimies?
Lentoyhtiön asiamies
Project IGIn juoni on tietokonepelille mitä tavanomaisin. Eestiläinen asekauppias yrittää kaupata terroristeille Neuvostoliiton aikaista ydinkärkeä ja vain yksi mies, britti ja entinen SAS-sotilas, freelance-agentti herra Jones voi estää tämän. Herra Jones ei olekaan aivan turha jätkä, sillä hän hoitelee kerralla vaikka kokonaisen sotilastukikohdan tankkeineen päivineen, jos on tarvis. Ja usein on.
Ramboilu on kuitenkin vain yksi vaihtoehto edetä pelissä, ja usein vielä aika huono sellainen. Hiiviskellen henki pysyy tallessa varmemmin.
Vihollisten välttely ja tarvittaessa nopea eliminointi näyttelee tärkeää osaa useimmissa tehtävissä, sillä hälytys on yleensä yhtä kuin nopea kuolema. Hiiviskelyn apuna pelaajalla on satelliittiyhteydellä varustettu taskutietokone. Paitsi että tietokone toimii karttana, se myös tietää kertoa satelliitilta saatujen tietojen perusteella vihollisten sijainnit ja liikkeet. Sisätiloissa satelliitti on tietenkin sokea.
Myös pelaajan kiikarit ottavat tietonsa satelliitilta, tarkentaen maastossa väijyvät viholliset punaisin tähtäinneliöin. Tiedot ovatkin tarpeen, sillä pelkällä tuuripelillä tukikohtiin ei huomaamatta livahdeta.
Vihollisten tekoäly jättää toivomisen varaa. Välillä vihulaiset havaitsevat haukankatseellaan pelaajan vaikka kilometrin päästä, kun taas toisinaan ne eivät liikauta evääkään kun metrin päässä seisova kaveri saa kiikarikivääristä päähänsä. Hälytyskin annetaan milloin mistäkin syystä. Toisinaan ei riitä vaikka käräyttää keskellä tukikohtaa rymistelevän tankin singolla poroksi, kun taas muuten pillit saattavat ulvoa jo ensimmäisestä äänenvaimennetun konepistoolin laukauksesta.
Se onkin lentosimu
Project IGIn kerrotaan käyttävän alustanaan, kummallista kyllä, lentosimulaattorin engineä, mikä toimii pelissä yllättävän hyvin. Mitä siitä jos sisätilat ovat Quake-mittapuun mukaan hieman askeettisia, ulkona näkyvyyttä on kilometrikaupalla. Kaukaisuudessa siintävät vuorenhuiput ovat todellakin kaukana, mutta silti saavutettavissa, jos jaksaa kävellä kymmeniä minuutteja. Jopa Delta Force jää mittavine etäisyyksineen kakkoseksi.
Näkyvyyttä eli ei, Project IGI pyörii silti enimmäkseen riittävällä nopeudella, mitä ei tänä päivänä voi sanoa edes kaikista perinteisillä räiskintä-engineillä tehdyistä peleistä.
Avaruudestaan huolimatta toiminta sijoittuu joka tapauksessa yleensä verrattain pienelle (muiden pelien mittakaavassa valtavalle) alueelle, joten näennäisen loputtomilta vaikuttavat korpimaat jäävät suurimmaksi osaksi käyttämättä. Tämä on tietysti ihan ymmärrettävääkin: kuka haluaa kävellä puoli tuntia tehtäväalueelle?
Mittakaavan ansiosta pelin ympäristöt ovat erittäin realistisen tuntuisia: ratapiha on todellakin neliökilometrin kokoinen kiskojen ja lastauslaitureiden sekamelska ja sotilaslentokenttä näyttää kerrankin lentokentältä.
Ympäristöjen lisäksi tehtävätkin ovat monivaiheisuudessaan mielenkiintoisia. Yksiviivaista tuhoamista pelissä ei ole käytännössä lainkaan. Juuri kun luulee nähneensä jo kaiken, peli iskee pöytään jotain mieleenpainuvaa tai aivan ennennäkemätöntä, kuten tehtävän, jossa saa paeta henkensä kaupalla vihaisia rajavartijoita ja ilmassa partioivia taistelukoptereita. Vasta aivan paria viimeistä tehtävää voi syyttää löperömmästä suunnittelusta.
Ei hermoheikoille
Kuten olla pitää, IGIn aseet on matkittu tosielämän vastineistaan, ja vieläpä peräti itsensä SAS-sotilaasta kirjailijaksi siirtyneen Andy McNabbin valvonnassa. Aseet ovatkin asianmukaisen hienoja.
Valikoiman parhaasta päästä ovat hulvaton, kymmenen panoksen lippaalla varustettu Jackhammer-automaattihaulikko sekä kerrankin tosimaailman esikuvalleen oikeutta tekevästi mallinnettu, miehekkäästi posottava M249 Minimi-konekivääri. Kaikki aseet ovat kiitettävän tehokkaita ja pudottavat viholliset yleensä osumasta tai parista, lukuun ottamatta äänenvaimennettua MP5:tä, jolla kuolettava lyijyannos ylittyy vasta hieman terävämmän sarjan jälkeen.
Valitettavasti pikkutarkkuuksissa realismin rappaukset alkavat rapista: esimerkiksi Dragunov on aika outo valinta äänenvaimennetuksi kivääriksi. Häiritsevää on myös pelin tapa pihdata kiikaritähtäimiä. Vaikka etäisyydet ovat pelissä sitä luokkaa kuin ne ovat, zoomi löytyy vain ja ainoastaan tuosta harvinaisesta Dragunov-kivääristä. Muilla aseilla kaukolaukaukset menevät ärsyttäväksi pikselintähtäämiseksi.
Eipä Project IGIn muunkaan realismin kanssa niin tarkkaa ole. Uskottavuus on tipotiessään jo siinä, että pelaaja on yksinäinen soturi kokonaisia joukko-osastoja vastaan. Jos kentällä on mukana omia, ne vain kipittämät aivottomasti omia ennaltaskriptattuja reittejään ja aiheuttavat kuollessaan yleensä tehtävän epäonnistumisen.
Vaan eipä IGIä välttämättä niin ryppyotsaisen realistisena rainbowsiksailuna kannata ottaakaan. IGIssä räjähdykset ovat suuria, tehtävät mahdottomia ja paot täpäriä. Pelin tunnelma onkin lähempänä James Bondeja kuin mitään Clancyn Tommia, radiolla ohjeita jakavaa söpöliini-majuria myöten.
Puutteineenkin Project IGI on mukavaa ajankulua, mutta ei sanan varsinaisessa merkityksessä "hauskaa" - kiitos jatkuvan kuolemisen, samojen kohtien uudelleenpeluun ja siitä seuraavan ärräpäiden lentelyn. Jos hermoissa kuitenkin piisaa - tai mikä parempaa, pitää Delta Forcen yksinpeliä jumalan lahjana ihmiskunnalle - Project IGI on varma valinta. Moninpelaajat se tosin jättää kuin nallit kalliolle: mukana ei ole alkeellisintakaan deathmatch-viritystä.
81
