Huiskuttelun ja puiskuttelun ohella Wii myy meille lapsuutemme uudestaan. Nyt on vuorossa Punch-Out, vahvistettuna tietysti huiskuttelulla ja puiskuttelulla.
Kauan, kauan sitten, kaukana Karjaalla äiti käski ulos kun olin pelannut mökillä kolme päivää putkeen. Levitin maton omenapuun alle, vedin jatkoroikan liiteristä, roudasin pelikoneen telkkareineen pihalle ja jatkoin Punch-Outin mättämistä riippumatosta.
Kanadalaisen Next Level Gamesin Wii-versioitu Punch-Out on ehta retropeli, sillä modernisoiduista sarjakuvagrafiikoista huolimatta idea ja pelattavuus edustavat puhdasta kasarimeininkiä. Mistään vakavasta nyrkkeilypelistä ei ole kyse, sillä ideat lainataan pikemminkin Rocky-elokuvista kuin oikeilta pugilisteilta. Edes lajisääntöjä ei noudateta. Eräkello pysähtyy luvunlaskun ajaksi, ja vaikka kuinka vedän pataan, jotkut ottelijat eivät pienestä putoa koska saavat vetää parantavia taikajuomia.
Jokainen on lumihiutale
Punch-Out on yhtä yksinkertainen peli kuin parikymmentä vuotta sitten, sillä kyse on puhtaasta reaktiotestirämpytyksessä. Erona nykytrendiin oikeita nappeja ei näytetä ruudulla, vaan ratkaisut pitää itse keksiä.
Nappien selvittäminen ei perustu yritys–erehdys-menetelmään vaan logiikkaan. Jos vastustaja tempaisee hirvittävän suoran, kannattanee pää vetää nyrkin tieltä. Tekoälyhahmoilla on kullakin eri liikkeensä, joiden animaatiot pitää opetella ulkoa, jotta osaa väistellä ja iskeä oikeissa paikoissa. Samaa nyrkkeilijää vastaan käydyt matsit noudattavat suurin piirtein samaa kaavaa. Jokainen ottelu on pieni puzzlepeli, jossa tilanteisiin on vain muutama oikea reaktiotapa.
Vastassa on 12 ottelijaa, joiden huumori perustuu stereotypioille nauramiseen. On lasileukainen ranskalainen Glass Joe, venäläinen (limua) ryyppäävä Soda Popinski ja homotutkaa värisyttävä Disco Kid, joka torjuu jokaisen iskuyritykseni. Pelaajan alter egona toimii Little Mac (Royale ilman juustoa), joka nousee altavastaajasta maailmanmestariksi Doc Louisin tiukalla treenillä. Treeniosuudet eivät ole minipelejä vaan videopätkiä.
Urapeli menee illassa läpi, jonka jälkeen voi pelata kaksinpeliä tai hakata yksittäisissä matseissa tavoitteita täyteen. Tavoitteet vaihtelevat vastustajan heikkouden löytämisestä tyrmäysvoittoon tiettyyn kellonlyömään mennessä. Onnistuminen palkitaan musiikilla, videoilla ja muilla turhakkeilla.
Kaksinpeli on turhan yksinkertainen, sillä turnauksia tai maailmanlistoja kimppapelisessioita varten ei ole. Edes hahmoaan ei saa valita vapaasti, vaan kaksi Little Macia mättää toisiaan ruudulla, mikä heikentää fiilistä. Itse peliosuus toimii. Huteja tai torjuntaan takomalla nyrkkeilijä väsyy peruspeliä nopeammin, joten aivottomasta heilumisesta rangaistaan riittävästi.
Kaksinpelissä hupi perustuu liikeohjaukseen eläytymiseen. Iskut hoidetaan Wiimoten ja Nunchukin liikkeillä. Väistöt tehdään tatilla ja suorat suunnataan päähän tattia ylös vääntämällä. Kaksinpelaajien tohinaa on hauskempi katsoa kuin itse pelata, mikä on saavutus sinänsä.
Wii-henkisimmät vaikeuttavat ohjausta tasapainolaudalla, jolla hoidetaan väistely. Itse en moiseen ryhtynyt, sillä hajoamispisteeseen rääkätty Wiimoteni reagoi liian hitaasti iskuliikkeisiin eivätkä tarkkaa ajoitusta vaativat lyönnit lähteneet ajoissa. Vaihdoin kokeilumielessä ohjausmuodon NES-aikojen logiikkaa noudattavaksi Motepadiksi, jossa suuntanäppäimellä liikutetaan äijää ja napeista lyödään. Systeemi toimi erinomaisesti ja yksinpelin ottelutilastoni paranivat, sillä ajoitusvirheet loppuivat liki kokonaan.
En tiedä kumpi on vuosien aikana kehittynyt, minä vai pelaaminen, sillä enää en Punch-Outin takia rakentaisi pelikeskusta puutarhaan. Kokonaisuus elää nostalgiafiiliksistä, sillä nyrkkeilypeliksi Punch-Out on todella yksinkertainen. Faktaan tosin perustuu koko pelin kolikkohenkinen viehätys, kun liikkeet opittuaan voittaa mustelmille murjotun vastustajan ottamatta itse yhtään osumaa.
77
