Tom Clancyn uuteen kirjaan pohjautuva Rainbow Six on yritys simuloida erikoisjoukkojen terrorismin vastaista toimintaa. Ja hyvä yritys onkin: tällaista peliä olen odottanut jo ykkös-Quakesta alkaen.
Rainbow Six on kansainvälinen, NATOn komennossa oleva terrorismin vastainen iskujoukko, joka operoi kaikkialla maailmassa. Tehtävissä pelastetaan panttivankeja, puretaan pommeja, estetään biologisen aseen leviäminen ja varmasti pahimmassa tehtävässä käydään imuroimasta tietokoneelta tiedostoja.
Yksikköä johtaa John Clark ja "työntekijöiden" joukosta löytyy itse Domingo "Ding" Chavez. Peli seuraa vapaanpuoleisesti kirjan juonta 16 tehtävän verran. Tehtäviä saisi olla enemmänkin, onneksi lisälevyä on lupailtu. Sitä odotellessa voi Sateenkaaren tuolle puolen mennä vaikka kavereiden kanssa. Lyhyen kokeilun perusteella moninpelikin toimi teknisesti netin läpi modeemiyhteydellä hyvin (Suomessa), pelaaminen on yllättävän hauskaa ja pelivaihtoehtojakin on.
Otahan pistooli kanssa
Kiihkeinkään terrorismin vastustaja ei pääse suoraan präiskimään pyssykällään. Ensin tehtävä suunnitellaan. Valitaan kahdeksan hengen osasto, joista jokaisella on omat suoritusarvonsa, varustetaan heidät, jaetaan ryhmiin ja laaditaan joka ryhmälle toimintasuunnitelma.
Tyypillinen varustus on sopiva maastopuku, luodinkestävä liivi, pää- ja sivuase sekä yleensä flashbang- ja sirpalekranaatteja. Flashbang-kranaatit eivät vahingoita, mutta niiden väläys ja pamaus hämäävät vihollisen sekunniksi.
Pääaseena on yleensä Heckler & Koch MP5 -konepistoolin vaimennettu malli, tai jos tehtävä vaatii tulivoimaa, joko Car-15- tai M16-rynnäkkökivääri. Kaikissa pääaseissa on kiikaritähtäin vakiovarusteena. Kakkosaseeksi on tarjolla pistooleita, vaimentimella ja ilman. Kranaattien tilalle voi valita erilaisia työkalusarjoja, esimerkiksi pommien purkua tehostamaan, tai sydänäänisensorin tarkkaan vihollisten paikantamiseen.
Toinen tyypillinen varustus on ovenavauksen nokkamiehellä: raskas luodinkestävä liivi, Benellin 12 kaliiberin haulikko lukon tuhoamiseen ja pari ovenavauspanosta. Ovet saa toki tiirikoituakin.
Mee sää tänne ja tapa kaikki
Tehtävän oikea suunnittelu on puolet voittoa. Vähän kankealla editorilla piirretään pohjapiirustukseen jokaiselle ryhmälle reitti, ja määritellään mitä sen waypointeissa tapahtuu määräämällä nopeus (blitz, normal, careful) ja Rules of Engagement (Clear, Engage, Advance, Escort). Esimerkiksi BLITZ CLEAR määrää miehet puhdistamaan huoneen vihollista nopeasti, varmistamatta sen kummemmin, kuka piipun väärässä päässä on. Jos huoneessa oletetaan olevan panttivankeja, on CAREFUL CLEAR huomattavasti parempi vaihtoehto.
Ryhmät tahdistetaan Go-koodeilla, jotka pakottavat ryhmän odottamaan waypointissa, kunnes saavat luvan edetä. Näin esimerkiksi rakennukseen onnistutaan ryntäämään samaan aikaan.
Suunnittelun ällistyttävin puute on ennakkotiedustelu. Terroristien ja panttivankien summittainen sijainti tiedetään, mutta miltä kohdealue näyttää, sitä on pohjapiirustuksesta mahdoton päätellä. "3D-näkymästä" ei ota pirukaan selvää. Ongelma ei ole iso ja ratkeaa yhdellä tiedustelun nimissä suoritetulla puolivillaisella yrityksellä.
Vain neljään ensimmäiseen tehtävään on default-suunnitelma, muuten toimintapojatkin joutuvat ottamaan hiiren kauniiseen käteen. Tehtävän aikana ei perussuunnitelmaa enää voi muokata, mikä on vähän huono juttu, sillä yksi Yhdysvaltain armeijan viisauksista on "suunnitelma kestää vain taistelun ensimmäiset 30 sekuntia".
Neljä pientä elefanttia
Ja sitten operaatio alkaa. Pelaaja johtaa yhtä ryhmää, muut etenevät pilkulleen suunnitelman mukaan tietokoneohjauksessa. Pelaaja voi vaihtaa ryhmää, mutta on aina ryhmän johtaja. Miehet seuraavat käärmemuodostelmassa, ja ainoa, mitä ne tekevät ilman suunnitelmaa, on vihollisten eliminointi. Lennossa voi vain käskeä miehet jäämään paikoilleen tai vaihtaa sekä Rules of Engamentia että nopeutta. Joskus miehet jäävät jumiin tai ryhmittyvät piileksivän terroristin tulilinjalle pyrkiessään pelaajan selän taakse, mutta pääsääntöisesti he hoitavat työnsä hyvin.
Lukuunottamatta sitä, ettei ylävartaloa voi kiertää, liikkuminen hiiren ja näppäimistön kanssa on mallikelpoista. Ovien avaamiseen, tiirikoimiseen, pomminpurkamiseen tai avausräjähteen asentamiseen kuluu aikaa (taidoista riippuen), ja sotilaat osaavat jopa kiivetä esteiden yli. Tehtävän aikana radioviestit pitävät pelaajan ajan tasalla muiden tekemisistä.
Tssup! Tssup!
Vaikka parissa tehtävässä ei saa sen enempää näkyä kuin tappaa ketään, muissa terroristien nopea, tehokas ja mielellään äänetönkin eliminointi on pääosassa. Sepäs ei olekaan ihan normaalipaukuttelua. Ampumataitoa ja siihen vaikuttavia tekijöitä simuloidaan näppärällä osumakursorilla, jonka alalle ammukset ripottuvat. Eli mitä parempi ampuja ja tarkempi ase, sen pienempi kursori. Esimerkiksi juokseminen, haavoittuminen ja lahjattomuus suurentavat kursoria ja heikentävät osumatarkuutta.
Hannu-Pekka Peuraa lainatakseni Rainbow Six "tekee Action Maneista sivareita". Superkova avaruusmariini, joka syö singonammuksia ja pieree sirpaleita, on vaihtunut kuolevaiseen erikoissotilaaseen, joka voi kuolla yhteen osumaan. Valitettavasti osumakohdalla ei tunnu olevan vaikutusta, ja terroristin voi tappaa vaikka käteen ampumalla.
Kun kontakti viholliseen saadaan, kysymykseen "kumpi jää eloon" vastataan sekunnin murto-osassa. Vihollinen suistuu pariin lyhyeen sarjaan, mutta niin kuolevat omatkin. Haavoittumisellakin voi tuurilla selvitä, mutta haavat vaikuttavat suorituskykyyn, ja minkäännäköisiä ensiapulaukkuja tai pikaparannusvempaimia ei ole.
Koko ajan niskaa viikatteen terällä rapsuttava viikatemies luo Rainbow Sixiin poikkeuksellisen tiheän tunnelman. Onko tuossa huoneessa terroristi? Onko joku juuri kiertämässä selkäni taakse? Pystynkö tappamaan vartijan ennen kuin hän tappaa panttivangin? Jumankekka! Minuahan ammut...
Sairaan kaunis maailma
Graafisesti Rainbow Six on näyttävä. Omat miehet on loistavasti animoitu, ja minkä kentät näyttävyydessä Unrealille häviävät, sen ne realismissa ja vaihtelussa voittavat. Sääli, ettei pelissä ole Mythin kaltaista videonauhuria, eikä miesten touhuja voi muutenkaan vain seurata. Insinörttejä voi haitata satunnaiset seinän läpi tunkevat pyssynpiiput tai repeilevät tekstuurit.
Ääntä on käytetty hyvin. Vartijoiden askeleet kuuluvat, aseiden äänet ovat aidot, hylsyt kilisevät ja jopa varusteiden lenkit kilahtelevat liikkuessa. Viholliset voisivat kyllä pitää pikkuisen enemmänkin ääntä, vaikka yskähdellä tai jotain.
Pelibalanssin takia vihollisia on valitettavasti tyhmennetty. Niinpä he eivät juuri reagoi kun niitä ampuu, eivät edes silloin kun tulee osumia, eivätkä noteeraa ruumiita. Muuten viholliset reagoivat hyvin. Turhat äänet saavat ne valppaiksi, ne kävelevät ympäriinsä, tulevat tutkimaan ääniä, yrittävät tarpeen vaatiessa vaikka pakoon taikka painamaan pomminräjäytysnappulaa, ja hyvin usein ampuvat panttivangit.
Mene huoneeseesi!
Rainbow Six olisi kaivannut pikkuisen lisää realismia. Kranaatit pitäisi pystyä heittämään nurkan takaa, ja huoneisiin pitäisi pystyä ryntäämään yläruumis valmiiksi suunnattuna. Sellainen kallis, monimutkainen hitech-väline kuin kulmapeili, jolla oikeat iskusotilaat kuikuilevat kulmien taakse ja ikkunoista sisään, olisi ehdottomasti pitänyt olla mukana. 1.0-versiossa oli pari haittaavaa bugia, joten päivitys kannattaa hakea.
Rainbow Six on kevyesti enemmän kuin osiensa summa, ja jos seuraisin sydämeni käskyä, Rainbow Sixin arvosana alkaisi yhdeksiköllä. Vaikka onkin vähän puoliraaka ja pikkaisen puolirealistinen, Rainbow Sixissä on jotain tuoretta. Suurin ero verrattuna vaikka Quakeen ja Unrealiin on siinä, että Rainbow Six on aidosti jännittävä, nopea ja erittäin mukaansatempaava peli, jossa vastustajat herättävät kunnioitusta.
88
