Toista maailmansotaa on peleissä jo nähty kyllästymiseen asti, paitsi itärintamaa. Red Orchestra keskittyy pelkästään sinne, vieläpä simulaattorimaisella otteella.

Suosittuna moninpelimodina aloittanut Red Orchestra pyörii nyt itsenäisesti ja kokonaan parannettuna. Pelin henki on edelleen lähes simulaattoritasoinen realismi. Yksi asia ei ole muuttunut: yksinpeli on yhä pelkkää harjoittelua botteja vastaan. Jos vaikeus ei ole este, Red Orchestra on parasta moninpelihupia pitkään aikaan.

Saksalaista toveruutta

Eletään huhtikuun viimeisiä päiviä vuonna 1945. Punakone on jo tullut läpi Berliinin porttien ja havittelee parlamenttitaloa, tuota viimeistä vastarinnan tukikohtaa. Sitä estämässä ovat Saksan viimeiset urhot: sekalaista väkeä niin laivastosta kuin panssaridivisioonista, muutama vapaaehtoinen ja panssarivaunu. Sota on jo hävitty, mutta viimeiset asemat pidetään ihan periaatteen vuoksi. Tosimies ei antaudu.

Joku upseeri yrittää saada ojissa makaavia alokkaita hyökkäämään, mutta saa täysosuman kranaatista. Kun ruumiin rippeet viskoutuvat parin metrin korkeuteen, alokkaat pakenevat kohti kotia. Virheliike. Puna-armeijan konekiväärit ottavat pakolaiset jyvälle ja valaisevat heidät valojuovan vihreiksi. Joulukuusen värit laukaisevat takautuman lapsuudestani: olin kuusivuotias ja sain juuri pukilta lahjaksi puuhevosen. Leikin sillä usein aamuun asti haaveillen urasta Saksan armeijassa.

Havahdun takaisin todellisuuteen, kun rauniosta kuuluu epätoivoinen "Achtung, Panzer!" -huuto. Venäläinen IS-2-tankki nousee vaivatta viereisen mäen ylitse ja aloittaa asemiemme tuhoamisen. Jotkut yrittävät tuhota sitä perunanuijin ja käsiasein, mutta teräspedon panssariin ne eivät tee edes lommoa. Nyt on tilaisuuteni ansaita rautaristi. Ryömin läheiselle ammuslaatikolle ja nappaan pari panzerfaustia. Arvioin etäisyydeksi noin kolmekymmentä metriä ja laukaisen kohti IS-2:ta.

Ei kuulu räjähdystä, kuuluu pelkkä pling. Ammus siis kimposi panssarista. Tankin tykkitorni alkaa pahaenteisesti kääntyä piilopaikkaani kohti, ja paniikissa ammun sitä toisella singollani. Tällä kertaa osun paremmin ja neuvostopanssari syttyy tuleen. Mutta osuin vain moottoriin: peto on pysäytetty, mutta yhä se on vaarallinen. Luulin, että rautaristini vaihtuu ristiin, kun taivaan lahjana jostain kaukaa saapuu 88-millinen ammus ja tuhoaa neuvostoylpeyden. Saksalainen Tiikeri kesytti Siperian karhun, ja Berliini on pelastettu kommunismilta (noin viideksi minuutiksi).

Itärintaman sankarit

Muissa kentissä meininki ei ole yhtään rauhallisempaa. Taisteltiin sitten Stalingradin raunioilla tai Unkarin aroilla, murkulaa tulee niskaan vähän väliä. Jokainen kolmestatoista kartasta tuntuu erilaiselta, sillä kalusto vaihtelee. Pienimmissä kaupunkikentissä ei ole kuin muutama tankki jos niitäkään, laajimmilla sotatantereilla panssareita voi olla kymmenkunta. Tankkikentissä etäisyydet ovat jo kilometrejä, mikä on pelimoottorille varsin hyvä saavutus. Vaikka maisemat vaihtelevat, tavoitteet pysyvät samoina. Voitto saavutetaan joko tuhoamalla kaikki vihollisjoukot tai valtaamalla kartan strategiset kohteet, kuten tehtaat ja kylät.

Kenttä määrää hahmoluokat. Sekä saksalaisilla että neuvostojoukoissa kiväärimiehiä saa olla rajaton määrä, mutta esimerkiksi komentajia ja tarkka-ampujia vain muutama. Taistelut tuntuvat paljon aidommilta, kun jokainen vastaantulija ei kanna konekivääriä. Sodan edetessä luokat saavat uutta aseistusta. Vanhat pulttilukolliset kiväärit vaihtuvat puoliautomaattisiin, konepistooleista tulee käyttöön uudempia malleja. Vanhoja pyssyjä voi yhä käyttää, jos haluaa muistella vanhoja hyviä aikoja.

Liikkuvat taakse

Red Orchestrassa vaikeustaso on korkealla. Ruutua eivät korista ammusmittarit tai muut turhuudet, omia tiimikavereita ei erota maagisista nuolista vaan univormuista. Alussa sattuu paljon vahinkoja, kun kaukana olevista hahmoista on melkein mahdoton tietää, ovatko ne omia vai ei. Jopa tähtäinpiste on heivattu, ampuessa joutuu käyttämään aseen omaa rautatähtäintä, ainakin jos on tarkoitus osua johonkin. Lonkalta räimiessä luodit menevät kauas kohteesta.

Taisteluissa vaaditaan taktikointia. Jos hetkeksikin jää avoimelle paikalle, joutuu luotisateeseen. Ainoa toimiva etenemistapa on liikkua suojasta toiseen samalla, kun omat konekiväärit pitävät vastapuolen matalana. Suojatulesta on oikeasti hyötyä, sillä lähelle pelaajaa osuvat luodit ja räjähdykset saavat näkökentän sumun peittoon ja haittaavat tähtäämistä. Jokaista ammusta on pelättävä, sillä usein vain yksi riittää. Ja vaikka ei heti kuolisikaan, ainakin hyytyy hetkeksi tai tiputtaa aseensa, mikä ei sodassa ole kivaa.

Aseiden tuntuma on kohdallaan paremmin kuin hyvin. Sarjatuliaseissa on juuri sopivasti potkua, jotta niillä ei pysty täyttä sarjaa tulittamaan. Kiväärit ovat tappavan tehokkaita, mutta hitaita. Realistisuus on sitä luokkaa, että pelaaja joutuu itse poistamaan hylsyt pesästä vetämällä liikkuvat taakse. Ensin sitä ei muista ikinä, pian liike tulee selkäytimestä. Mutta pyssyt eivät saa luotia läpi edes ohuesta puuaidasta, mikä rikkoo uskottavuutta ja pahasti.

Tiikeri karjuu

Tankit ovat realistisia. Niillä saa paljon tuhoa aikaan, mutta toisaalta ne saa tuhottua helposti kasapanoksilla tai singoilla, jos pääsee tarpeeksi lähelle. Ohjaamosta ei oikein näe kuin eteen, joten takaa tai sivusta tuleville hyökkäyksille ei mahda mitään. Tankin luukusta voi kurkistaa ulos, mutta silloin saa luodin otsaan.

Jotta panssareista saa kaiken irti, niissä pitää olla ainakin kahden hengen miehistö. Yksinkin ne saa kulkemaan, mutta silloin ei pysty ampumaan ja liikkumaan samaan aikaan. Muita tankkeja vastaan taistellessa joutuu kuskikin tekemään töitä, koska omaa vehjettä täytyy jatkuvasti siirrellä parempiin paikkoihin. Kun ajaja tekee hommansa kunnolla, komentajan tehtäväksi jää vain määrämittaisten ampuminen vihollisiin.

Tankkien vaurionmallinuus on simulaattoritasoa. Moottorin, telat ja ammuslaatikon voi kosauttaa tähtäämällä oikeaan paikkaan. Panssaroinnissa otetaan huomioon kaltevuus, joten tietystä kulmasta tulevat kuulat kimpoavat taivaisiin tekemättä yhtään vahinkoa. Se aiheuttaa monta jännää tilannetta, kun ikinä ei tiedä, meneekö seuraava pallero pellistä läpi vai ei.

Klassinen orkesteri

Punaorkesterin johtaja Tripwire voitti Red Orchestra -modilla Make Something Unreal -kilpailun. Palkinto oli erittäin kallis lisenssi Unreal-pelimoottoriin. Niinpä Tripwire muuttui pelinkehitysfirmaksi, jonka ensimmäinen projekti on täysin itsenäinen versio Red Orchestrasta. Eikä mikään käännös, vaan lähes kaikki grafiikoita ja ääniä myöden on tehty uusiksi. Jo vanhahtava 2.5-versio Unrealista näkyy hahmografiikoissa, vaan eipä niihin ehdi kiinnittää huomiota sotimisen keskellä. Sotapelille tärkeän äänimaailman Punaorkesteri soittaa huolella. Joka puolella räjähtelee tykistökeskityksiä ja käsiaseet paukkuvat. Hiljaisia hetkiä ei ole koskaan.

Tärkeintä ovat suuret kentät ja niitä pelissä on. Harmi, että serverille mahtuu korkeintaan 32 pelaajaa. Muutamassa tankkikarstassa on yksinäinen olo, kun missään ei näy ketään.

Pelin muutamat pikkuviat kalpenevat sille ainoalle, jota päivityksillä ei pysty korjaamaan, eli pelitovereiden typeryydelle. Kentissä käy köpelösti, jos yksikään kaveri ei tajua vallata tavoitteita. Ei niitä yksin pysty ottamaan, eikä eriä voiteta leiriytymisellä. Tutulla peliseuralla tiimityöskentely on sujuvampaa, mutta näkee sitä satunnaispeleissäkin ja silloin nautinto on suuri.

Red Orchestraa saa toistaiseksi vain Valven Steam-verkkopalvelusta, hintaa tulee pari kymppiä. Jos on luottokortti, Red Orchestra on loistohankinta realismifriikeille. Red Orchestra osoittaa, että toinen maailmansota on yhä in, kun se tehdään oikein.