Sietämätön jännitys kiristää vatsanpohjaani, kun lähestyn veren ja saastan tahrimaa kylää. Uskallanko astua sen karmivien asukkaiden sekaan?

Halpahintaiseen säikyttelyyn kykenee mikä tahansa kauhuseikkailu. Pelottavat yllätykset ovat tehokkaita ja tarpeellisia juonielementtejä, mutta niiden varaan ei rakenneta kuristavaa jännitystä. Todellista kauhua tehdään uskottavan miljöön, terävän rytmityksen ja tyylitajun kolmiyhteydellä. Kun ydin kuorrutetaan häikäisevällä tekniikalla, klassikko on valmis.

Resident Evil 4 -toimintaseikkailu kursii hyytävät palaset yhteen musertavan varmasti. Ihmislihasta, verestä ja rutisevista luista kumpuava pahuus pelottaa minua enemmän kuin abstraktit kummitukset tai avaruushirviöt. En ole koskaan törmännyt yhtä hiottuun, tylyn kauniiseen ja puhtaasti pelottavaan peliin. Syvä kumarrus Capcomille, uskoni kauhuseikkailuihin palautui.

Inhorealistiset kuvotukset muodostavat Resident Evil 4:n selkärangan. Eurooppaan ajautuneen agentti Leon Kennedyn nimettömässä korvessa kohtaamat murhanhimoiset metsäläiset eivät ole persoonattomia zombeja. Ne puhuvat, käyttävät työkaluja ja elävät 1800-luvulle juuttuneiden lahkolaisten tapaan. Espanjaa solkkaavassa täyskahjossa ja julmetun kovapäisessä moottorisahatappajassa on alkukantaista voimaa.

Umpimielisten ihmisten silmät verestävät ja iho kellertää ällöttävästi. Työtehtävät hoituvat hitaasti, konemaisesti ja apaattisesti. Vain yksi asia saa kylän asukkaat liikkeelle: tunkeilijat, jotka pistetään poikki, pinoon ja illalliseksi. Tobe Hooperin Teksasin moottorisahamurhien painostava ja äärimmäisen ahdistava tunnelma nousee hakematta mieleen.

Leonia uhataan vaikka paljain kourin, mutta useimmat kyläläisistä turvautuvat kättä pidempään. Päitä ronskisti katkovat moottorisaha- ja viikatemiehet ovat väkijoukon uhkaavimpia korstoja. Tusinamaajussit yrittävät varrastaa sankarin erilaisilla maatyökaluilla, kuten heinähangoilla ja sirpeillä.

Porukka ei ole täysin huumorintajutonta, sillä soihtuja kantavat miehet viihdyttävät Leonia sirkustyyliin tulenpuhalluksella. Palavaa dynamiittipötköä kantavat itsemurhapommittajat heijastavat uuden vuosituhannen meininkiä.

Pelkokerroin

Paniikki nousee, kun kylän kammottavat asukit eivät suostu kuolemaan. Pistoolin luodit piiskaavat rintakehää, vatsaa ja raajoja, ja ukko vain rahjustaa kohti. Edes pää ei tunnu olevan kovin tärkeä uloke, sillä mies horjahtaa, ärähtää ja jatkaa matkaa. Lopulta ruma naama katoaa verisuihkuun ja päätön ruumis lyyhistyy tantereeseen parin askeleen kuluttua.

Jos kummajaiset vyöryisivät päälle yksitellen, kaikki olisi kunnossa. Puolen tusinaa kyläläistä kylmää jo sydäntä. Onneksi Leonin arsenaali ei rajoitu pistooliin ja metsästyspuukkoon. Alkutaipaleen jälkeen salkkuun napataan muun muassa pumppuhaulikko, konepistooli ja tehokas kiikarikivääri.

Raskas rauta pitää psykoottisen väkijoukon hajuraon päässä. Jos haulipilvi ei tapa, se kaataa kohteen ja sen kaverit turpeeseen. Hengähdystauon aikana kiirehditään parempaan tuliasemaan ja ladataan miehekkäästi naksuva ja komeasti heiluva ase. Aseen vaihtaminen sujuu ikävän jäykästi valikkoruudun kautta.

Kun Leon valmistautuu ampumaan, jalat porautuvat tukevasti maahan ja kamera keikahtaa olan taakse. Sihtausta avitetaan lasertähtäimellä, joten osuminen on teoriassa helppoa. Käytännössä aseen tähtäysominaisuudet vaikuttavat laserjuovan tutinaan ja osumatarkkuuteen. Ojennettujen käsien varassa sojottava pistooli tärisee huomattavasti enemmän kuin olkapäähän tuettu rynkky. Hykerryttävän suurpiirteinen haulikko tekee selvää jälkeä sylituntumassa, mutta matkan päästä edes tarkka tähtäys ei auta.

Monipuolisen asevalikoiman eteen rientävät väkijoukot eivät koostu pelkästään rähjäisistä jyväjemmareista. Synkät munkit mutkistavat tilanteita keskiaikaisilla lyömäaseilla, puisilla rynnäkkökilvillä ja varsijousilla. Epäinhimillisiä hirviöitä käytetään harvakseltaan ja niiden sisääntulosta rakennetaan musiikilla vaikuttavia tapahtumia. Sormusten herrasta repäistyä peikkoa muistuttava El Gigante on mykistävä ilmestys. Pomonujakoita ja satunnaisia refleksipaikkoja maustetaan sulavasti toimintaan upotetuilla videopätkillä ja shenmuemaisilla ajoitusminipeleillä.

Nukkeleikkiä

Runsas ammusvarasto rohkaisee aggressiivisiin ratkaisuihin. Nopeatempoisia tilanteita hallitseva haulikko on joka pojan toivease. Kuteja ei jaeta rajattomasti, joten yksinäiset tai kaksipäiset viholliset kannattaa hoitaa pistoolilla. Rautahermot viimeistelevät käsirysyt puukolla tai navakoilla kiertopotkuilla.

Posketonta paukutusta ja makaaberia kokeilunhalua ruokitaan tyylikkäillä räsynukkeosumilla. Vasempaan olkapäähän pamahtanut luoti iskee olkapäätä taaksepäin. Jos kuti kolahtaa jalkaan, kohde kompastuu maahan, ja jyrkänteen reunalla horjahdus jää kyläläisen viimeiseksi. Ammu dynamiittipötköä ja mies posahtaa siihen paikkaan. Ällöttävän aidot osumat tuovat tapahtumiin roiman annoksen uskottavuutta.

Viholliset käyttäytyvät riittävän älykkäästi ja arvaamattomasti. Kaadetut tikkaat, ovet ja ikkunat korkeintaan hidastavat hyökkäystä. Hykerryttävän dramaattiset väijytykset seuraavat käsikirjoitusta, mutta sankarin edesottamukset ja tekoäly muovaavat niistä ainutkertaisia. Aseen ja tuliaseman vaihto saattaa muuttaa tapahtumaketjun hyvin erilaiseksi. Tilavat kylänraitit ja rakennukset antavat runsaasti mahdollisuuksia erilaisten taistelutapojen kokeilemiseen.

Leon liikkuu kiltisti tatin osoittamaan suuntaan. Ohjaaminen on jopa liian yksinkertaista, sillä jäin kaipaamaan sivuaskelia. Sitkeä paikaltaan ampuminen ja sivusteppauksen puute aiheuttavat sähäköissä paikoissa immersiota rikkovia taskuperuutuskuvioita. Salamana singahtelevat vastustajat ovat pääosin pannassa, joten tilanne kärjistyy häiritseväksi vain harvoin.

Salkun salaisuudet

Leon ei tyydy tappotyökaluissa bulkkivaihtoehtoihin. Sopivin väliajoin eteen tupsahtava kauppamies myy sankarille päivityksiä ja lisäosia. Aseiden teho, ammuskapasiteetti, tuli- ja latausnopeuden parannus ovat vain tuhdista pesetapinkasta kiinni. Tiettyjä aseita rukataan sihtiä vakauttavilla tukeilla tai vahvasti zoomaavilla kiikaritähtäimillä.

Asehankintoihin törsättävää käteistä tienataan ympäristöä koluamalla. Sekundaroina lojuu usein kaiken kansan nähtävillä pitkin pöytiä, ja kuolevat hirvitykset kantavat myös kortensa kekoon. Ylimalkaista silmäilyä huolellisempi tonkiminen palkitaan avokätisesti. Tavaraa lojuu hajoavissa laatikoissa ja ruukuissa, taulujen takana ja kaapeissa. Pesetojen, luotien ja arvotavaran ohella taskuun tarttuu parantavia yrttejä, muistiinpanoja ja avaimia. Likaisten loukkojen rauhallinen tutkiminen rytmittää mukavasti taistelemista painottavaa juonta.

Mainio esinesysteemi ottaa huomioon tavaran koon. Aseet ja muu sälä pakataan suorakaiteen muotoiseen salkkuun, joka on jaettu neliöihin. Useimmat pikkutavarat, kuten käsikranaatit, ammuslaatikot ja yrtit, vievät kaksi palikkaa. Kivääri saattaa rohmuta parikymmentä lokeroa. Esineitä voi siirtää, pyöritellä, yhdistellä ja tutkia. Salkkuruudulla on väliaikainen siirtotila, jota käytetään viimeisten tilan rippeiden hyödyntämiseen. Aarteet ja juonen kannalta tärkeät dokumentit eivät vie lainkaan salkkutilaa.

Tarpeettoman korostetusti kirjeillä taustoitettu tarina pysyy pitkään sopivan etäällä ruohonjuuritason toiminnasta. Juonianimaatiot ja hitaasti kiristyvät tapahtumat kentällä ajavat harhautuneita päätelmiä eteenpäin. Muukalaisia ulkoavaruudesta, mustaa magiaa vai Umbrellan salainen virusjäämistö? Vai kenties kaikkea kerralla. Kiehtovien mysteerien ansiosta olin jatkuvasti varpaillani.

Tapahtumien vetovoima laski sitä mukaa, kun lumoavan ympäristön kirvoittamat ja omassa päässä keitetyt teoriat ammuttiin alas. Tieto vähentää tarinan voimaa ja latausta. Meno maistui silti, sillä uusiutuva asearsenaali ja tasaisesti kehittyvät viholliset pitävät mielenkiintoa yllä.

Leonilla on aina jotain uutta kokeiltavaa ja liuta tuoreita ja entistä kärkkäämpiä maaleja. Seikkailun pituus riittää taatusti kaikille. Sen tarkempaa arviota en uskalla esittää, sillä elämysmatkailijat polttavat tapahtumien setvimiseen aikaa tolkuttomasti enemmän kuin muut.

Järisyttävän tunnelman vaaliminen on selvästi ollut Capcomin koodipajan tärkein ohjenuora. Kun fiilispuoli on näin hyvässä kuosissa, pikkumokat eivät tunnu missään. Resident Evil 4 on vakuuttava kokonaisuus ja jykevä merkkipaalu kauhuseikkailujen historiassa.

* * * *

Kauhu kankaalla

Resident Evil (2002)

Koska Resident Evil -pelejä on aina kehuttu hyvin elokuvamaisiksi, hyppy valkokankaalle tuntuu hyvin loogiselta. Ensimmäisessä osassa onnistuttiin kohtalaisesti.

Ohjaaja/käsikirjoittaja Paul W.S. Anderson ei ole koskaan ollut suuri tarinankertoja tai ihmistuntija, mutta hän osaa tehdä kaunista kuvaa ja siedettäviä toimintakohtauksia.

Umbrella-yhtiön laboratoriossa tapahtunut onnettomuus tekee ihmisistä verenhimoisia zombeja. Ja koirista myös, on hyvä muistaa. Tilannetta selvittämään tullut sotilaiden eliittiryhmä kohtaa perillä muistinsa menettäneen Alicen (Milla Jovovich)... Äh, turha juoneen on palstamillejä tuhlata. Kohta taistellaan zombeja vastaan ja kumpikin matsin osapuoli kärsii suuria henkilöstötappioita.

Käsittämättömän laiskasti käsikirjoitettu Resident Evil on kelvollista av-materiaalia isojen poikien kaljoitteluillalle eikä juuri muille. Elokuvan kunnianhimoisuudesta kertoo kaiken oleellisen Alice-hahmon mukaantulo. Käsikirjoittaja: "En mä nyt jaksa mitään keksiä. Heitetään muija tapahtumien keskipisteeseen taju kankaalla ja sillä hyvä."

Resident Evil: Apocalypse (2004)

Jatko-osassa ohjaajan puikkoihin tarttui esikoisohjaaja Alexander Witt. W.S. Anderson teki jälleen käsikirjoituksen, ilmeisesti banaanipalkalla. Tarina jatkuu siitä, mihin se viimeksi päättyi. Tällä kertaa Alice (Jovovich jälleen) muistaa kaiken. Hän saa lisää voimia ja kestävyyttä ja muuttuu eräänlaiseksi supersankariksi. Umbrella aikoo tuhota todisteet mokastaan. Siksi ilkiöyhtiö vapauttaa kamalan Nemesis-hirviön (käsittääkseni).

Tai kamalan ja kamalan. Puhutaan nykyaikaisesta sodankäynnistä ja mahtavan suuryhtiön uusin ja hienoin ase on 200-kiloista paskasäkkiä muistuttava Toxic Avengerin pikkuserkku. Ihan kuin nykyaikaisessa sodankäynnissä olisi paljonkin käyttöä nyrkkitappelutaidolle.

Kun edellisestä leffasta sentään viitsi katsoa toimintakohtaukset, nyt ei enää sitäkään. Witt kuvaa kaiken liian läheltä. Kuuluu kamalaa säheltämistä ja ruudulla vilisee jotain tummasävyistä massaa. Siitä mitä todella tapahtuu, ei saa mitään selvää.

Elokuva huvitti tasan kerran. Eräässä huoneessa vilahti taustalla kuin ohimennen vanha kirjoituskone: juuri samanlainen, jollaisilla Resident Evil -peleissä on perinteisesti tallennettu pelitilanne. Myönnettäköön kuitenkin se, että uutuushahmo Lisa Valentinea esittävä Sienna Guillory on kaksitoista kertaa parempi näyttelijä ja viehättävämpi nainen kuin kylmä, tylsä ja kyvytön Jovovich.

Marko Ahonen