Joskus aivot on hauska jättää narikkaan ja ratkaista ongelmat aseilla ja nopeilla reflekseillä. Varsinkin, jos vastassa on verenhimoinen ja aivoton zombiarmeija.
Tätä peliä ei ole tarkoitettu kaikille, eikä se johdu 18 vuoden ikärajoituksesta. Nyt ei wiitsitä miellyttää massoja tai paapoa sunnuntaipelaajia, Umbrella Chronicles palvelee vain vanhoja faneja.
Umbrella Chronicles esittää uusia näkökulmia vanhojen Resident Evil -pelien tapahtumiin. Seikkailua ei ole, vaan Chronicles on perinteinen valopistooliräiskintä eli eteneminen tapahtuu ennalta määrättyä reittiä ja nopeutta. Automaattiohjauksessa olevan pelaajan tehtäväksi jää ampua vihollisia ja pitää itsensä hengissä. Yleisin osoite luodille on hitaasti vaeltava zombi, mutta vastassa on jos jonkinmoisia aiemmista peleistä tuttuja rumiluksia.
Liike on tositeeweemäistä, sillä kuvakulma kääntyilee ja kuikkii nurkkien taakse. Matkalla saattaa yhtäkkiä tulla täyskäännös, ja koska kuvakulma ei ole laaja, voi rosvosektorille hiipinyt zombi olla yhtäkkiä aivan naamalla. Hirviöitä osuukin eteen melkein jatkuvasti ja usein yllättäen. Viholliset ovat kestäviä, joten paniikki iskee helposti, kun hirviötä tulee kohti enemmän kuin wiimotella ehtii kaataa.
Lataa ja varmista
Umbrellan kummitusjuna-ajelussa on yhtymäkohtia Resident Evil Zeroon, ykkös-Ressaan ja Nemesiksen ympärillä pyörivään kolmoseen. Lisäksi siinä on myös kokonaan uutta sisältöä. Useimmiten pelataan alkuperäispeleistä tuttujen sankareiden silmin, mutta mukana on uusia näkökulmia tuttuihin tapahtumiin, kuten ilkimys-Weskerillä pelaaminen. Kaksinpeli onnistuu useimmissa tehtävissä, ja silloin pelaajilla on yhteinen terveyspalkki.
Ruudulla näkyvää tähtäintä ohjataan wiimotella. Kaukosäädin ei luo samanlaista tunnelmaa kuin valopistoolilla tähtääminen, mutta melko lähellä se pääsee. Tarkkuus ja tähtäämisen nopeus ovat kohdallaan. Tähtäyksen korkeuden voi säätää niin, että ohjain on keskelle ruutua ammuttaessa vaakatasossa.
Wiimoten alla olevalla B-liipaisimella ammutaan. A-napille on sen sijaan monia toimintoja. Sillä muun muassa poimitaan aseita ja muita varusteita sekä valitaan muutamassa kohdassa etenemisreitti. A- ja B-nappuloiden toiminnot voi vaihtaa keskenään, ja se kannattaa, sillä liipaisimen jatkuva takominen ampuessa on raskasta.
Ase ladataan ravistamalla wiimotea tai nunchuckia. Aseen voi vaihtaa ristiohjaimesta tai nunchuckin napista. Jälkimmäinen on tähän tarkoitukseen parempi. Tatista voi kääntää hieman kuvakulmaa. Se on tarpeen, jos vainolainen koukkaa lännestä tai ruudun reunoilta löytyy poimittavia varusteita.
Asevalikoimasta on tuttu aiemmista Resident Evileistä. Pistooli on perusase, jolle on onneksi loputtomasti ammuksia. Muissa aseissa pateja on rajallisesti. Käyttökelpoisimmat kakkosaseet ovat haulikko ja konepistooli. Muita aseita ovat magnum sekä kranaatinheitin. Alussa saa mukaansa yhden kakkosaseen, mutta niitä voi löytää lisää eri kentistä. Kannettujen aseiden määrälle ei ole rajoitusta. Viholliskeskittymän voi hoitaa myös kranaatilla. Lähikontaktia varten löytyy puukko, ja jos zombi pääsee iholle, hätistetään se pois vatkaamalla wiimotea.
Aseiden lisäksi kentistä löytyy parannusvälineitä ja Resident Evil -uskovaisille taustadokumentteja, joista voi pelaamisen jälkeen lukea kiinnostavia ja vähemmän kiinnostavia tietoja pelimaailman tapahtumista. Osa esineistä on piilotettu ja voi löytyä esimerkiksi rikkiammutusta lampusta.
Umbrella Chronicles ei ole kaunis katsella, se on usein suorastaan ruma. Eikä syy ole rapistuvissa ja pimeissä ympäristöissä, vaan värittömyydessä, yksinkertaisissa polygonimalleissa, sumeissa tekstuureissa ja filtteröinnissä, joka tekee sottaista myös mössöstä. Tunnelmaa karu meininki ei silti tuhoa.
Ääninäyttelyä voi kuvata sanoin korni, kornimpi, Resident Evil. Sarjalle uskollisesti dialogi on typerää ja ääninäyttely pökkelöä. Pitkän linjan faneille se on maailman luonnollisin asia, muille kökköily vaatii oikeaa asennetta. Se on niin huonoa, että se on hyvää – tai ainakin siedettävää!
Parempi luoti otsassa kuin kymmenen rinnassa
Vihollisilla on kehossaan kriittinen kohta, johon saatu osuma tappaa laakista tai ainakin tekee enemmän vahinkoa. Ero normaaliin on niin suuri, että muualle tähtäämällä ei pärjää. DS:llä pelattu Dr Kawashima’s Brain Training on hyvää harjoittelua, sillä yleensä heikko kohta on juuri se aivot sisältävä pää. Tosin yleinen jonnekin meloonin reunamille sutaistu heittolaukaus ei riitä, vaan zombeja pitää osua keskelle otsaa.
Tasot on jaettu kahteen noin kymmenen minuuttia kestävään osaan. Jälkimmäisen päätteeksi vastassa on yleensä ruma ja sitkeä loppuvihollinen. Pelin kokonaiskesto on useita tunteja vaikeustasosta riippuen. Se on valopistooliräiskinnälle paljon.
Vaikeus on melkoista hardcorea. Jos ei muista eteen tulevia vihollisia ja kerättäviä tavaroita ja osaa ampua nopeasti napakymppejä, on ensin kusessa ja vähän sen jälkeen kuollut. Kuolema vie takaisin kentän alkuun, kentän puoliväliin tai pomotaistelun alkuun, joten välillä palataan pitkän matkaa taaksepäin, ja se ei ole hauskaa.
Pelissä on myös reaktiotestejä. Esimerkiksi loppuvihollisten hyökkäyksiä ja muita vaaroja väistetään painamalla nopeasti ruudulla näkyvää nappia. Reaktiotestit ovat nykypelien vakiovitsaus, mutta valopistooliammuskeluun ne sopivat. Turhan armoton linja jatkuu tosin niissäkin, sillä oikea painallus pitää tehdä todella nopeasti.
Osa loppuvihollisista on normaalivaikeustasolla piinaavan vaikeita. Pitää tietää mihin ja milloin ampua, tehdä se nopeasti ja tarkasti sekä onnistua samaan aikaan reaktiotesteissä. Ensimmäiseen läpipeluuseen kannattaa harkita vaikeuden laskemista helpoimmalle, jottei hommaan leipiinny heti alkuunsa. Muilla vaikeustasoilla menestyminen vaatii taidon lisäksi raakaa ulkoa opettelua. Pitää muistaa, mistä seuraava vihollinen tulee ja mistä poimia ruudulla nopeasti vilahtava lisävaruste.
Napakymppi ja siitä seuraava punasuihku on hauskaa splätteriä, mutta muuten aseet eivät tee näkyvää vahinkoa eivätkä muutenkaan tunnu tehokkailta. Kun vauhtikin on valopistoolipeliksi rauhallinen ja kentät pitkiä, on lopputulos valopistoolipelien valtavirrasta poikkeava. Toisaalta lopputulos on selvästi Resident Evilin näköinen, ja sitä varmasti on haettukin. Parhaimmillaan peli on Raccoon Cityssä, jossa zombeja on laumoittain ja jossa hiippaillaan pimeässä metrotunnelissa taskulampun kanssa.
Rujo ja vaikea peli ei ole kaikkien heiniä. Valopistoolipelien ystävä ja Resident Evil -fani voi innostua Umbrella Chroniclesin yksinpelistä, mutta muut todennäköisesti eivät. Minäkin yritin, mutta kipinä ei alkanut hehkua. Umbrellassa ei ole mitään kirkkaasti hyvää, mutta monta asiaa, jotka ärsyttävät. Mieluummin yhdistän Resident Evilin ja valopistooliräiskinnän pelaamalla ensin uusintakierroksen Resident Evil nelosta ja räiskimällä taukoviihteenä vanhan Xboxin House of the Dead kolmosta.
* * * * *
Wii Zapper
Nintendo
Noin 30 euroa
Ikäsuositus: +12
Uusi runko
Muistatko Duck Hunt -ampumapelin 80-luvulta? Sitten muistat myös Zapperin, 8-bittisen Nintendon suositun valopistoolin, yhden kasaripelaamisen ikoneista.
Wiin Zapper on runko, johon wiimote ja ja nunchuck kiinnitetään tuomaan realistisempaa ampumisen tuntua. Ase on suunniteltu lonkalta ampumista varten ja se on tukeva kädessä. Oikeasta aseesta poiketen liipaisin on etukahvassa. Liipaisin painaa wiimoten B-nappia. Muut ohjainten napit jäävät esiin, mutta sormet ylettyvät pelatessa vain nunchuckin napeille. Myös tattiohjain on käytettävissä, joten Zapperilla voi ohjata pelejä monipuolisesti.
Sekä wiimote että nunchuck naksahtavat helposti ja tukevasti paikoilleen Zapperiin. Johdon asettelu sen sijaan vaatii vaivaa. Se sijoitetaan taaemman kahvan luukun alle, jossa se kierretään useammalle kierrokselle. Toimenpide tuntuu vaivalloiselta, jos sitä pitää tehdä usein. Mahdollisen wiimoten kumisuojan poistaminen tuo vielä yhden lisävaivan. Kätevämpää onkin, jos harvemmin käytettävää kakkosohjainta voi käyttää Zapperin kaverina.
Zapperia voi käyttää myös pistoolina, jolloin oikea käsi pitää etukahvasta kiinni ja nunchuck on vapaana toisessa kädessä. Tyhjä perä on niin kevyt, että Zapper ei tunnu pistoolinakaan epätakapainoiselta. Pistoolia ei käytännössä voi pitää kahdella kädellä, sillä ilman nunchuckia jää napeista käyttöön vain liipaisin.
Oikealla valopistoolilla tähdätään pistoolin tähtäimen läpi suoraan ruudulle. Se ei onnistu wiimotella, eikä siis Zapperillakaan, sillä ohjain paikantaa itsensä Wiin sensoripalkilla, eikä tiedä television koosta tai sijainnista. Kalibroinnilla ongelman voi osittain kiertää. Esimerkiksi Segan Ghost Squad käyttää kalibrointia, joka mahdollistaa ruudulle suoraan tähtäämisen. Valopistoolin tarkkuuteen tuskin kuitenkaan päästään. Zapperissa ei myöskään ole itsessään tähtäintä. Valtaosa Zapperilla pelattavista tulevista peleistä varmaankin perustuu ruudulla näkyvään tähtäimeen.
Zapperin mukana tulee Link's Crossbow Training -peli. Se on ampumista Zelda Twilight Princessin maisemissa ja Zapperin opetuspeli. Ampuminen alkaa staattisesta maalitauluammunnasta ja monipuolistuu siitä. Peli on yksinkertainen, mutta highscore-mielessä pelattuna pikkukiva.
Zapperilla sujuu sekä Crossbow Training että Umbrella Chronicles, mutta ongelma on, ettei Zapperista ole varsinaisesti hyötyä, vaan pelaaminen sujuu hieman paremmin ilman sitä. Fiilistä Zapper kuitenkin hiukan parantaa, mutta ei niin paljon kuin oikea valopistooli. Pelaan räiskintäni siis jatkossakin mieluummin ilman Zapperia.
Heikki Hurme
2/5
73
