Väisty pientareelle, Colin. Richard Burns näyttää, miten sorataivalta taitetaan.

Pohjoismaissa osataan tehdä rallipelejä. Nyt suomalaisen Rally Trophyn valta-asemaa uhkaa länsinaapurissamme majaileva Warthog huippurealistisella näkemyksellään rallin syvimmästä olemuksesta. Richard Burns Rally on armottoman pikkutarkka ja saa ihmisen näkemään karmeita painajaisia. Pelikotelosta puuttuu tarra "Ei heikkohermoisille".

Siperia opettaa

Rallisport Challenge 2:n ja FlatOutin tapaisten hulvattomien kaahailujen jälkeen Richard Burns Rally on melkoinen kulttuurishokki. Jos kaasun painaa pohjaan, on metsässä. Jos rattia kääntää rivakasti, on metsässä. Aloitin pelaamisen hyppäämällä ylimielisesti suoraan kilpailuun ja viittasin kintaalla rallikoululle. Yhden erikoiskokeen, mutta lukemattomien ojaanajojen jälkeen ilmoittauduin nöyränä poikana koulun penkille.

Rallikoulussa käydään Richard "Monty" Burnsin opastuksella läpi yleisimmät rallissa tarvittavat temput käsijarrukäännöksistä auton yli- ja aliohjautuvuuden hyväksikäyttämiseen. Koulutuksessa on vajaa parisenkymmentä oppituntia ja niiden anti tulee tarpeeseen. Huonona puolena koulussa on liian paljon latailua, odottelua ja valintoja silloin kun oppi ei mene kerralla perille. Kärsivällisyyden opetteleminen on tosin sekin huippuhyödyllistä.

En ole koskaan ajanut rallia, saatikka sitten ylipäätään pelissä suharoitavia menohirmuja, mutta vilkas mielikuvitukseni kertoo, että Richard Burns Rally osuu aika lailla kohdilleen. Ajamisen mallinnus on todella uskottavaa. Kun auto karkaa näpeistä, tietää aina tehneensä itse virheen. Auton takapään elämisen tuntee fyysisesti kotisohvallakin istuessa.

Ajokkia tulee kohdella silkkihansikkain, mikä on virkistävää vaihtelua tavalliseen rallimenoon verrattuna. Kaasu pohjassa ei yksinkertaisesti pysty ajamaan kuin muutamassa harvassa paikassa, ja silloin alkaa oikeasti hirvittää, kun vauhti nousee 150 km/h:n paremmalle puolella. Yksi pieni virhe tietää menoa, ja rupuliaisella, töyssyisellä tiellä se virhe tulee todella helposti.

Hallituilla ohjausliikkeillä ja säästeliäällä kaasun käytöllä alkaa tulla tulosta. Helpoimmalla vaikeustasolla ajamani ensimmäinen kausi päättyi ylivoimaiseen voittoon (konekuskit ovat helpoimmalla tasolla aivan tavattomia tunareita), mikä nosti itsetuntoa melkoisesti. Normaalitason kausi ja herkemmin hajoavaksi säädetty auto palautti tilanteen normaaliksi.

Burnsin haamu

Ajamaan pääsee yksittäisten kisojen ja kokonaisten kausien lisäksi haastekisoja itseään Richard Burnsia vastaan. Tai tarkemmin ottaen Burnsin haamuautoa vastaan. Mies on kellottanut muutamille radoille mallisuoritukset, joita on mukava lähteä haastamaan, kunhan taidot ovat edes vähän kehittyneet. Burns ajaa, kumma kyllä, aika rivakkaa tahtia.

Pokaaleja himoitseville kokonaisten kausien ajaminen on pelin selkäranka. Vastustajia on kolmea eri tasoa, eivätkä ne harrasta kuminauhailmiötä vaan kilpailevat oikeasti. Oman auton hajoavuuteen on kolme vaihtoehtoa, jänishousut voivat kytkeä hajoamisen kokonaan pois päältä.

Ralliskabat käydään oikean kaavan mukaisesti. Ensin testataan ja viritellään (mitä pystyy tekemään tosi yksityiskohtaisesti), sitten ajetaan, huolletaan, ajetaan, vetäydytään yöpuulle ja niin edelleen.

Oikeiden kisojen ajaminen opettaa enemmän kuin rallikoulun kaikki oppitunnit yhteensä. Perustaitoja vaaditaan koko ajan ja lisäksi autoa tulee pitää vielä jonkinmoisessa vauhdissa lähdöstä maaliin. Kun taidot ja kokemus lisääntyvät, pelin vauhti ikään kuin hidastuu. Muutaman kisan jälkeen rallikoulun pari aikaisemmin haasteellista tehtävää menevät läpi vasemman käden sompailuna. Richard Burns Rallyn heittämä haaste kasvaa ihastuttavasti omien taitojen kanssa. Vastusta saa lisättyä tasaisesti sitä mukaa, kun oma vauhti kiihtyy ja virheet vähenevät.

Kisaa käydään kuudessa eri maassa: Yhdysvalloissa pöllytellään hiekkaa, Australiassa kaahataan aavikolla, Japanissa ja Iso-Britanniassa tiet ovat soraa, Ranskassa asvalttia ja Suomessa kaahataan lumimaisemissa. Jokaisessa maassa on kuusi erikoiskoetta, ja niitä ajetaan tarpeen vaatiessa myös nurinkurisesti lopusta alkuun. Radat ovat pääasiassa 5-10 minuutin mittaisia, mutta mukaan mahtuu pidempääkin pätkää ja muutama lyhyt rykäisy.

Lentokenttämäisestä kolmikaistakaahailusta ei ole tietoakaan, vaan kisat käydään pääasiassa kapeilla ja syheröisillä metsäteillä. Ratojen tasapaino on aika lailla kohdallaan: kapeudestaan huolimatta ne eivät ole liian kapeita, vaan pysyvät hallittavuuden rajojen sisäpuolella.

Ratasuunnittelu on erinomaista, joten yksikään erikoiskoe ei tunnu tylsältä tai turhalta. Tiet ovat täynnä hyppyjä, kuoppia, mutkia ja reunoilla vilistää jos jonkinmoista estettä. Pöheiköissä on usein vielä kiviä tai muita esteitä kätkössä, mikä pitää turhat oikomishimot kurissa. Ainoana motkotuksen aiheena Suomen teitä reunustavat lumimassat tuntuvat aikamoiselta puuterilta, joka antaa kuljettajan virheitä liikaa anteeksi.

Silmä lepää ja iloitsee

Japani on kaunis maa. Radalle tunkeva aluskasvillisuus ja vehreät metsät aiheuttavat turmiollisen maisemien ihailu -ilmiön. Reunojen kasvillisuus on käytännössä millinohutta paperia, joka näyttää vauhdissa erinomaiselta mutta joka ei kestä lähempää tiirailua. Vaan kuka käski ajaa pusikkoon pälyilemään?

Muut maat ovat järjestään yhtä kauniita, mutta radat kaipaisivat paikka paikoin ripauksen persoonallisuutta. Etenkin Suomen talviradat tuppaavat sekoittumaan aika helposti. Yksi tai kaksi maatilaa matkan varrelle, niin siinä se. Ratojen kauneuden kruunaavat hienot vuorokauden ajat ja erilaiset säätilat. Lumi- tai vesisateella ajaminen on oikea elämys. Myös metsän siimeksen valon ja varjon vuorottelu saa mielen pirteäksi.

Ainoa miinus tulee ajokuvakulmista. Kolmesta näkymästä paras on auton sisäinen näkymä, mutta siinäkin kamera on sijoitettu kojelaudan päälle, jolloin ratti ja mittaristo jäävät näkyvistä. Totuin kyllä nopeasti puuttuvaan rattiin.

Ulkokuvakulma on melko heppoinen. Auto näyttää liikkuessaan liian kevyeltä, mikä vaikuttaa ikävällä tavalla pelattavuuteen. Lisäksi huomio kiintyy lukuisiin graafisiin hölmöyksiin, kuten auton kahlaukseen lumihangessa, ja melko ankeaan auton rypistymiseen. Ja kun ruudulla on muutakin kuin perusmetsää, nykiminen nostaa rumaa päätään.

Äänimaailmasta ei moisia mokia löydy. Moottorin murina on eloisaa ja monipuolista, turbo vinkuu ja pihisee, sora ropisee auton pohjaa vasten ja sitä rataa. Korvakuulolla pystyy tarkkailemaan myös ajokkinsa kuntoa: siinä vaiheessa kannattaa huolestua, kun pumppu prakaa ja moottorin tasaiseen ulvontaan tulee häijyjä sivuääniä.

Meillä on viineri

Yksinpelin jatkoksi tarjolla on myös vuorotellen ajettava moninpeli maksimissaan neljälle pelaajalle. Moninpelissä voi kisailla joko yksittäisillä erikoiskokeilla tai kokonaisessa rallissa. Richard Burns Rallyn moninpeli todistaa, kuinka vahingonilo tosiaan on paras ilo. Etenkin silloin kun tiukkaa sekuntitaistelua käyvä kaveri vetää viimeisessä mutkassa auton katolleen pöpelikköön.

Tiivistunnelmaista rallittelua ei katko muu kuin televisiolähetysmäisten uusintojen katseleminen vauhdikkaan musiikin soidessa. Harmi, ettei hidastuksissa pysty vaikuttamaan kuin kuvakulmaan. Olisi ollut hauska kelata edestakaisin niitä muutaman kerran, kun jokin kurvi menee tosi namukkaasti.

Richard Burns Rally on laatukamaa alusta loppuun. Muutama pikku nitkutus, kuten se, että ruudulla punaisena näkyvästä Näin monta sekuntia olet perässä -ilmoituksesta ei ota pirukaan selvää, ei riitä lähimainkaan kaatamaan muuten timantinkovaa sisältöä. Ajamisen nautinto on huipussaan heti kun perusteet oppii ja touhuun pääsee sisälle. Ulkomaailma unohtuu, sohvasta tulee koko maailma ja Burnsista sen jumala.

Rentoa sunnuntaikaahailua etsivän kannattaa kääntyä Rallisport Challenge 2:n puoleen. Muuten Burnsin ralli on tällä hetkellä se autopeli, joka täytyy hankkia ja kokea. Onnittelut Warthogille siitä, etteivät kaupalliset paineet ole laimentaneet peliä. Richard Burns Rally ei tunne armoa.