Viime aikaiset ajopelit Amigalle ovat olleet jokseenkin tylsiä lotusviritelmiä. Electronic Artsin konsolipelikäännös Road Rash pyrkii piristämään Amiga-hurjastelijoiden talvea erilaisella moottoripyöräpelillä.
Yleensä ajopeleissä ajetaan radoilla ja yritetään voittaa maailmanmestaruus. Tässä pelissä ajetaan kapeilla, mäkisillä ja mutkaisilla teillä siviiliautojen välistä pujotellen. Kaikki keinot ovat sallittuja, kanssakilpailijoiden töniminen ja puksauttelu nyrkein ja pesäpallomailoin on olennainen osa peliä. Poliisit ovat tietysti kintereillä ja pyrkivät saamaan hurjastelijat kiinni.
Kilpailut käydään viidellä radalla ja jokaisessa neljän parhaan joukkoon sijoittuminen vie seuraavaan divisioonaan, joita on kaikkiaan viisi. Kisan edetessä radat tulevat pitemmiksi ja mutkaisemmiksi ja muut kilpailijat agressiivisemmiksi. Hyvä sijoitus tuo rahaa, jolla saa parempia menovehkeitä. Taktiikkapelaaja ajaakin useamman kerran helpolla radalla voittoon ja ostaa uuden pyörän ennen seuraavaan divisioonaan siirtymistä.
Pyöriä on kahdeksan erilaista. Mitä kalliimpi pyörä, sitä parempi se periaatteessa on. Toisaalta hevosvoimien lisäys ei välttämättä takaa parantunutta ohjattavuutta. Lisäksi vauhdikkaampi törmäys vie pyörän nopeammin ajokelvottomaksi ja huoltotyöt tietysti maksavat. Pelin huippupyörä on Diablo 1000, 150-heppainen maagisen italialaisen ohjattavuuden omaava unelmavehje.
Muiden kilpailijoiden mätkiminen tuottaa outoa tyydytystä, varsinkin kun voitokkaan kaksinkamppailun jälkeen taustapeilistä voi nähdä väkkäränä pyörivän kaatuneen mopoilijan. Pesäpallomailaa heristelevältä voi napata mailan itselleen ja silloinkos juhlat alkavat. Muut asfaltti-ihottuman saalistajat ovat ajajina miellyttävän inhimillisiä; sopivasti ahdisteltuna saattaa jopa viiden ajajan rypäs ajaa epähuomiossa pahki vastaantulevaan autoon (tai tiellä jönköttävään lehmään). Hurautus pyöräkasan läpi ja sijoitus paranee kertaheitolla.
Tiet ovat mäkisiä ja mutkaisia, teiden vierustat onneksi varsin autioita, joten koukkaisu metsikön puolella ei välttämättä hyydytä menoa. Nopealla pyörällä mäen kukkulalta lennähtää upean pitkälle, milloin tielle, milloin tien viereen. Osuminen kuuseen (tai vastaavaan) aiheuttaa hulppean ilmalennon, tosin ilman pyörää. Tämän jälkeen seuraa jalkaisin köpöttely mahdottoman kauas kimmahtaneen pyöräparan luo. Muutama kaatuminen ei vielä ajoa pilaa, varsinkin jos on ollut mailan kanssa ahkerana alkumatkasta. Tällöin harvempi kilpailija kerkiää ohittaa.
Kerran aloitettua peliä voi jatkaa käytännössä niin pitkään kuin peli jaksaa viehättää tai peliä riittää. Pelin alkuun ei siis tarvitse palata kertaakaan, jos vain viitsii kirjata salasanat ylös. Niinpä hyllylle pölyttymään unohtuneen pelin voi kätevästi ladata uudestaan ja jatkaa siitä mihin jäi. Pelitilanteen tallennus levykkeelle olisi tosin ollut sujuvampi vaihtoehto. Kuriositeettina kerrottakoon, että Megadrive-version salasanat ovat yhteensopivat Amigan salasanojen kanssa (ja tietysti päinvastoin).
Graafisesti peli on hivenen rujo. Mutkaisimmissa kohdissa vierityskin pätkii. Äänet ja musiikki ovat varsin kesyt. Tiet ovat melko samannäköisiä ja uuteen divisioonaan nousu ei tuo palkkioksi uusia ratoja, entiset vain pitenevät ja mutkistuvat. Näin ollen päämääräksi nousee lähinnä sen parhaan pyörän hankkiminen. Samanaikainen kaksinpelimahdollisuus myös puuttuu. Peli vaikuttaa myös helpommalta verrattuna Megadrive-esikuvaansa. Se tärkein eli ajotuntuma ja moottoripyörän ohjattavuus ovat kuitenkin loistavat ja vauhdin tuntu onneksi riittävä.
Olisipa EA John Madden -käännöksen tapaan noukkinut konsolijatko-osasta (Road Rash II) muutamia uusia ominaisuuksia mukaan, vaikkapa juuri samanaikaisen kaksinpelin, eikä pelin ulkoasun kohentaminenkaan olisi ollut pahitteeksi. Tästä huolimatta Road Rash on erittäin hauska ja miellyttävän epäeettinen peli, jossa tärkeintä ei ole voitto vaan oikea asenne.
85
