Tässä se nyt sitten on: Samin ja Maxin ensimmäisen tuotantokauden päätösjakso. Grande Finale. Tippa loiskahtaa linssiin, kun mietin, että se on nyt ohi. ”Kuin unen harhaa kaikki on vaan”, totesi jo Mihail Gulashnikov aikoinaan Studio Julmahuvissa.
Edelliset arvostelut lienevät olleet riittävän selväsanaisia sen suhteen, että Sam&Max-pelit ovat loistotavaraa. En ryhdy enää toistamaan asioita, sillä minulla on honkalamainen olotila jo nyt. Jos ei tässä vaiheessa ole ymmärtänyt sarjan neroutta, tuskin tämäkään arvostelu enää saa mielipidettä muuttumaan. Mutta meille muille! Voi pojat ja tytöt, kuulkaa, tarjolla on jälleen sellaista menoa, että hädin tuskin pysyn tuolillani!
Eläköön Hugh Bliss!
Finaalin juonesta on erittäin vaikea kertoa mitään paljastamatta samalla kaikkea. Toimeksiantaja ilmoittaa etsiväkaksikollemme heti alussa, että heidän on viipymättä matkattava kuuhun, jonne kaikkien New Age -hörhöjen sankari Hugh Bliss on perustanut prismatologian retriitin. Kyllä vain, luitte oikein, prismatologian retriitin. Matka taittuu joutuisasti DeSotolla, ja paikalle saavuttuamme ystävykset saavat todistaa melkoista show’ta. Kuusta löytyy Hugh Bliss -matkamuistomyymälä ja -teemapuisto. Aivan kuin tämä ei olisi jo tarpeeksi kauheaa, selviää lopulta maailmaa orjuuttaneiden hypnoottisten säteiden alkuperä. Peli on alusta loppuun saakka tuttua huumori-ilotulitusta. Matkalla tavataan lähestulkoon kaikki edellisissä osissa esiintyneet henkilöt ja kootaan kaikki osat mukavasti yhdeksi samaksi paketiksi.
Tarinassa on jälleen pari yllättävää käännettä. Vitsejä riittää jos jonkinlaista kanadalaisten pilkkaamisesta yksisarvisen hierontaan, joten huumorin kenttä on tuttuun tapaan laaja. Mutta sen enempää niistä en sano, jokainen kokekoon hauskat hetket itse.
Täyskäsi
Nyt kun kausi on valmis, eikä pelin uutuudenviehätys enää sumenna silmiä, voin kuluneesti todeta, että koko peli on enemmän kuin osiensa summa. Musiikki on ollut kaikissa peleissä erinomaista, samoin näyttelijätyö sekä vinksahtanut ja anarkistinen huumori. Kolmannesta osasta lähtien pelin pituus ja vaikeustaso ovat parantuneet jatkuvasti. Eikä yksinkertaisen toimivasta käyttöliittymästä ole pahaa sanottavaa.
Telltale onnistuu päättämään etsiväkaksikon seikkailusarjan kunniallisesti, ja viimeisessä osassa kaikki palikat ovat oikeilla paikoillaan. Kaiken kruunaa finaalin hellyttävä (ja aggressiivinen) loppuanimaatio. Erityismaininta täytyy antaa siitä, että Telltale on pysynyt koko vuoden julkaisuaikataulussa, ja viimeisten osien kohdalla on ollut jopa sitä edellä.
Peli on aiheuttanut mukavan riippuvuussuhteen, jonka korvaaminen on hankalaa. Pakko kai jäädä odottelemaan kakkoskautta – olen varma, että jäniksen ja koiran seuraavaa tulemista ei tarvitse odottaa vuosikausia.
92
