Ensimmäinen Shadow of the Beast ladattiin innosta vapisevin käsin, olihan kyseessä yksi odotetuimmista Amiga-peleistä. Toinen ostettiin jos ei muuten niin ainakin paidan takia. Entä nyt kun kolmannesta puuttuu se paitakin? Onko Psygnosikseen purrut lama vai onko Beast-tiimi vihdoinkin pannut pääpainon pelattavuudelle (paidan kustannuksella)?
Heti ensisilmäyksellä on selvää, että peli jatkaa ansiokkaasti edeltäjiensä kuvallista tyyliä. Päällekkäisvieritykset ovat mukana, samoin murretut värisävyt. Sankarimme Aabron on yllättäen kokenut muodonmuutoksen Indiana Jones -klooniksi, mutta paha on kuitenkin edelleen paha ja hengissä. Maletothin kimppuun käydään siis jälleen.
Beast III on heti alusta edeltäjiään pelaajaystävällisempi; niissähän kuoltiin noin joka kolmannella askeleella. Aabronin liikkuminen on sujuvampaa ja nopeampaa, ja kesken hypyn voi nyt muuttaa suuntaa, mikä ilolla noteerattiin. Viholliset posautetaan kätevästi shurikaneilla.
SotB III keskittyy yhä enemmän ongelmien ratkaisuun ja jatkaa näin Beast II:n viitoittamaa kehitystä. Pelaajan tehtävä on koluta läpi neljä kenttää, joista aina kahteen seuraavaan pääsee suoraan tyylikkäästä valikosta. Eteneminen on huomattavasti suoraviivaisempaa kuin aikaisemmissa seikkailuissa, puzzlet ratkaistaan yksi kerrallaan ja edetään seuraavaan. Tämäkin tekee etenemisen helpommaksi, koska turha juoksentelu paikasta toiseen eliminoituu. Tilanteen mukaan vaihtuva musiikki korostaa sopivasti tunnelmaa.
Toimintapeleistä tuttuihin "liikauta sitä vipua siellä ja toista vipua tuolla" -tyylisiin yksinkertaisiin ongelmiin ei ole onneksi Beast III:ssa sorruttu. Puzzlet ovat addiktiivisia ja riittävän monipuolisia, ratkaisut jopa loogisia. Aluksi ongelmat ovat melko helppoja mutta vaikeutuvat tietysti myöhemmin ja sisältävät yllättäviäkin elementtejä.
Otetaan esimerkiksi ensimmäinen varsinainen ongelma. Vasemmalla olevassa häkissä nököttää mörisevä peto ja oikealla taas heiluu katossa piikkinen paasi, joka putoaa tietysti niskaan, jos sen ali yrittää hiipiä. Keskellä Maletothin kätyrit grillaavat varrashärkää. Umpikuja? Eipä hätää, aluksi pudotetaan käryävä lihapala maahan ja kuskataan se piikkipaaden alle, sen jälkeen vapautetaan (avaimella) peto häkistä ja seurataan kuinka se juoksee lihapalan kimppuun ja laukaisee ansan. Loogista.
Pähkinöiden ratkaisua vaikeuttavat edestakaisin ryntäilevät viholliset, tosin vaikeammat puzzlet saa yleensä ratkaista suhteellisen rauhaisissa olosuhteissa. Mikäli puzzlen ratkaisu päättyy tuloksettomasti, ei itsemurhaa onneksi tarvitse tehdä. Help-näppäimellä pääsee aloittamaan uudestaan edellisestä aloituskohdasta.
Beast III:ssa on pelattavaa varsin vähän, pelin neljä vaihetta ovat melko lyhyitä. Tämän takia eteneminen on tehty takkuiseksi. Ensimmäiseen kahteen vaiheeseen pääsee tosin suoraan, mutta neljänteen päästäkseen täytyy kaksi ensimmäistä kenttää aina pelata uudestaan läpi. Samojen tehtävien ratkaisu täysin samalla tavalla aina kuolon koittaessa on äärimmäisen turhauttavaa ja typerää. Tuplamäärä vaiheita ja salasanasysteemi olisivat muuttaneet pelin luonteen aivan toiseksi.
Puutteestaan huolimatta kyseessä on paras ongelmanratkaisuun keskittynyt toimintapeli pitkään aikaan ja ilman pienintäkään epäilyä Beast-trilogian ainoa hyvä peli. Mutta miksi jälleen kerran pelintekijät ovat olleet laiskoja, kun mahdollisuus klassikkopeliin olisi ollut olemassa?
82
