Motocross on lajina pelintekijöille haastava. Mukana pitäisi olla säpinää, mutaa, kiroilua sekä voitonriemua, ja näppäimistönkin pitäisi muuttua luonteviksi pyörän ohjaimiksi. Ei erityisen kadehdittava urakka.
Motocross-pelejä ei ole markkinoille suuremmin siunaantunut. Vajaan parin vuoden takainen Microsoftin Motocross Madness pitää vieläkin genren kärkisijaa ylivoimaisesti. Vuodenvaihteessa ilmestynyt Edgar Torronteras' Extreme Biker ei ollut edes siellä päin, eikä muita haastajia ole lähimailla.
Itse olin asettanut toivoni lähiaikoina ilmestyvään Motocross Madness 2:een, mutta lähes tulkoon tyhjästä ilmestynyt Silkolene Honda Motocross GP onnistui yllättämään iloisesti. Ilman sen suurempaa ennakkokohua on pistetty kasaan paketti, jossa on unohdettu ylimääräiset kikkailut ja keskitytty yksinomaan pelaamiseen. Kokonaisuus jää kuitenkin hieman vajaaksi, sillä viimeinen hienosäätö on jäänyt tekemättä.
Suoraviivaista toimintaa
Honda Motocross GP ei juurikaan prameile erilaisilla pelivaihtoehdoilla. Kolmesta vaihtoehdosta yksinkertaisin on pikakilpailu, jossa ajetaan halutulla radalla ja halutulla pyörällä yksittäinen kilpailu. Hieman lisää monipuolisuutta tuo normaali yksittäinen kisa, jossa mukaan tulevat mahdollisuus harjoittelusession hyödyntämiseen sekä aika-ajo parhaan mahdollisen lähtöpaikan saamiseksi.
Kolmas ja kattavin vaihtoehto on mestaruuskilpailu, jossa käydään läpi kaikki kaksitoista rataa ja tienataan menestyksen mukaan mestaruuspisteitä. Jokainen kilpailu koostuu harjoitteluajosta, aika-ajosta sekä kahdesta kilpailulähdöstä. Molemmat lähdöt ovat täysin itsenäisiä kokonaisuuksia, joten toisessa lähdössä epäonnistuminen ei vaikuta millään tavalla toiseen lähtöön. Pisteitä irtoaa lähdön voittajalle kaksikymmentä ja viimeiseksi tullutkin saa vielä kahdeksan.
Kauden päätyttyä pisteet ynnätään ja titteli irtoaa luonnollisestikin eniten pisteitä keränneelle. Kuulostaa ihan hyvältä, mutta kilpailujen voittamisen riemu hieman latistuu, kun ainoa palkinto on nähdä nimensä listan ykkösenä. Ihmeempiä voittoseremonioita en kaipaa, mutta olisi kiva, kun uurastaminen palkittaisiin edes jollakin tavalla. Harmaanpulskea toteamus pistetilanteesta ei oikein onnistu pitämään motivaatiota korkealla.
Kilpaileminen sinänsä sujuu varsin mutkattomasti. Ennen kauden alkua voi valita kisaluokan 125-, 250- ja 500-kuutioisista sekä kilpailujen ja muiden sessioiden keston väliltä 440 minuuttia. Kisan kesto on aina valittu aika + kaksi kierrosta. Tämän jälkeen kisat etenevät viivasuoraan ja samalla kaavalla alusta loppuun. Ensin harjoitellaan, sitten haetaan hyvää starttipaikkaa ja lopuksi kilpaillaan kaksi kertaa.
Hyvän lähtöpaikan merkitys on tosin jokseenkin vähäinen, ja siksi koko aika-ajon voi useimmiten jättää väliin. Hyvän lähdön kun yleensä saa se, jolla on kovimmin kiihtyvä pyörä. Siksipä kauden alussa tehtävä pyörän valinta on myös eräänlainen vaikeusasteen valinta: mitä heikompi pyörä, sitä enemmän menestymiseen vaaditaan. Parhaimmilla pyörillä menestymisen ainoa este on oma kädettömyys.
Eri prätkämalleista ihastuin itse 125-kuutioisiin. Niillä vauhti ja voima ei ole kovinkaan päätähuimaavaa, joten taito ratkaisee enemmän. Pyörät ja kuskit muuten ovat kaikissa sarjoissa tehoja lukuun ottamatta täysin samanlaisia.
Vain ja ainoastaan radalla
Pelin kaksitoista rataa ovat muodoiltaan ilahduttavan erilaisia ja kaikin puolin hauskoja ajaa. Radat ovat täynnä erilaisia hyppyreitä, kuoppia, kallistuksia ja muuten vain ikäviä kohtia. Menestyminen vaatii vielä ratojen tuntemista, sillä siellä täällä on sellaisia hyppyreitä, joihin täytyy kerätä varsin paljon vauhtia, jos ei halua naamaansa uudenlaista pinnoitetta.
Radat sijoittuvat käytännössä kolmenlaiseen ympäristöön: Yhdysvalloissa ja Japanissa ajetaan jonkinlaisella stadionilla, Indonesiassa ja Brasiliassa kaahataan aavikolla ja muualla päristellään perinteisemmin metsän siimeksessä. Radat ovat ympäristönsä mukaan varsin pitkälle samannäköisiä, joten peliä vaivaa hieman vaihtelun puute.
Ratojen yhteydessä paljastuu myös todellinen akilleenkantapää. Radat ovat nimittäin tiukasti aidattu betoninlujalla nauhalla, jonka läpi ei pääse vaikka kuinka yrittäisi. Nauha rajoittaa vapaata ajamista jokseenkin paljon (ainakin mokaillessa), ja kisailu meneekin aina ajoittain nauhaa pitkin kiertämiseksi.
Jos taas esimerkiksi hyppyrillä hyppää nauhan toiselle puolelle, tietää se välitöntä kaatumista. Ongelmaa korostaa entisestään se, että nauhan ylittämiseksi lasketaan sekin, jos ilmalennon aikana vaikkapa etupyörä käy kaksi milliä rajan väärällä puolella. Joillakin radoilla nauhat on vielä vedetty niin lähelle toisiaan, että jos optimaaliselta ajoradalta erehtyy vähänkin hyppäämään sivuun, on kuljettaja aina maassa eväät levällään.
Arvatkaapa naurattaako, kun selvässä johtoasemassa oma kuski kaatuu yhtäkkiä ilmassa ilman sen suurempaa syytä. Kaatumisista toki noustaan takaisin radalle ja kilpailun pariin, mutta yleensä jo pari kolme kaatumista kilpailussa riittää takaamaan sen, että menestyksestä on turha unelmoida. 500-kuutioisilla, joilla vauhtia piisaa, radan kapeuden ongelma on kaikkein pahin.
Samaan ongelmaan tuo vielä lisävärinsä törmäily toisten kuskien kanssa. Yleensä näyttää siltä kuin konekuskit ajaisivat kiskoja pitkin ilman pelkoakaan kaatumisesta, kun taas ihmiskuski tuntuu menevän nurin aivan liian helposti. Törmäillä ja kolhia toki saa, mutta tasapuoliselta kaatumisten määrä ei missään nimessä tunnu.
Konekuskit ajavat varsin reippaasti ja noudattavat kivasti pyöränsä tehoja. Hyvällä pyörällä kilpailevat ovat yleensä kärjessä (paitsi jos töpeksivät), eivätkä päästä ihmiskuskiakaan helpolla. Pienenä syntinä voi pitää koneen runnovaa taktiikkaa, joka yleensä johtaa ihmisosapuolen kärsimykseen. Etenkin hyppyjen jälkeen kannattaa olla tarkkana, ettei niskaan kolahda raskasta rautaa.
Melkoinen vempula
Prätkän ajaminen tuntuu aluksi kovin liukkaalta. Pyörän ajaminen suoraakin rataa pitkin tuntuu hankalalta, mutta onneksi alkuvaikutelma ei pidä aivan paikkaansa. Liukkauden saa kuriin pienellä harjoittelulla, vaikka silti pyörä tuntuu välillä elävän omaa elämäänsä.
Harjoittelun lisäksi toinen keino helpottaa ajamista on pyörän huolellinen säätäminen. Virittelemään pääsee varsin kattavasti, joskin tärkeimmät kohteet ovat oikeanlainen jousitus ja ajatuksella valitut renkaat. Sadekelillä ajettaessa esimerkiksi pehmeät renkaat aiheuttavat niin huikeaa luistelua, että pyörän pitäminen kurissa ei onnistu mitenkään.
Säätökohteissa on mielenkiintoisia vaihtoehtoja siinä mielessä, että jotkin valinnat helpottavat ajamista, mutta edesauttavat pyörän hajoamista. Eri valintojen välillä tasapainoilu onkin ihan hauskaa, joskin hajoamisen saa poiskin päältä. Itse en käyttänyt hajoavaa pyörää muutaman kisan mittaista kokeilua enempää. Pystyssä pysyminen oli aivan riittävä haaste.
Helpotuksena pyörään saa automaattijarrutuksen, automaattivaihteet ja hyppyavustajan, ja radalle saa näkymään parhaan ajolinjan osoittavan viivan. Automaattivaihteita lukuun ottamatta apukeinot ovat turhia. Turhanpäiväinen jarrutteleminen ei vie voittoon (eikä siitä ole muutenkaan apua), hyppiminen sujuu mukavasti ilmankin apua ja parhaan ajolinjan pystyy itsekin hahmottamaan parin kisan jälkeen.
Aurinko paistaa sateisessa sumussa
Kisat käydään auringon paisteessa, sateessa tai sumussa. Kaikki säätilat ovat kelvollisesti tehtyjä, joskin niitä käytetään hieman liiankin surutta. Sellainen kilpailu, jonka aikana säätila ei vaihdu, on lähinnä harvinaisuus. Yleensä säätila vaihtuu eri sessioiden välillä vähintään kaksi kertaa.
Grafiikka on värikästä ja toimivaa sekä erinomaisen sutjakkaa. Testikokoonpanolla peli pyöri maksimidetaljeilla ja 800x600-resoluutiolla ilman tietoakaan nykimisestä. Häikäiseviä graafisia efektejä ja mielenkiintoisia yksityiskohtia on kuitenkin turha etsiä, sillä niitä ei ole.
Äänimaailman täyttää moottoripyörien pörinä, joka on aivan mukiinmenevää. Muita ääniä ei sitten olekaan, mitä nyt yleisö aina silloin tällöin kohisee. Valikoissa soiva musiikki on tietenkin tavattoman kehnoa teknoa. Tekijätkin ovat sen varmaan tienneet, sillä peli vaimentaa automaattisesti CD-kanavan aina käynnistyessä. Niinpä musiikkia halajavat joutuvat käymään käyttiksen puolella laittamassa ääntä. Mielenkiintoinen feature.
Silkolene Honda Motocross GP on kokonaisuutena yllättävän mukaansatempaava paketti. Tietynlainen minimaalisuus ja hiomattomat särmät pilaavat kuitenkin kokonaisuuden. Viilaamisella Honda Motocross GP olisi käynyt kiivaaseen kärkitaistoon Motocross Madnessin kanssa, tällaisenaan se jää tappiolle parikin pyöränmittaa.
79
