Silver on jo ehditty kruunata Euroopan (siis Englannin) vastaukseksi. Final Fantasy VII:lle. Samalla lailla kuin Näkkäsjärven Työväen Kiekko-Pojat ovat Näkkäsjärven vastike Turkkusen Pallo Seuralle: tokihan kumpikin työntää puukepeillä kumiympyrää, mutta...
Kun vaimonsakin tappanut paha velho Silver antaa sata naista demoni Apocalypselle, hän saa ikuisen elämän. Kauppatavaran joukossa sattuu olemaan David-sankarin vaimo Jennifer. Nyt kaikki sankarin tavoitetta arvailemaan.
Taas on tiedossa reipasta, mutta voi niin kevyttä toimintaroolipeliä, jossa roolipeli rajoittuu sankareiden ominaisuuksien paranemiseen tappotyön myötä. Englannissa tehtyä Silveriä. On hypetetty ja kehuarvosteltu Euroopan vastaukseksi Final Fantasy VII:lle, ilmeisesti ison miekan, kauniiden bittikarttataustojen päällä liikkuvien polygonihahmojen ja lineaarisen pelitavan innostamina. Pitäähän kotisaaren peliteollisuutta tukea, mutta ei Silveriä. Voi Final Fantasy VII:n kanssa samassa lauseessa mainita.
Viimeinen haave
Näkee kyllä, että Silveriä on tehty huolella. Silverin pelikynnys on suunniteltu siten, että hitainkin noviisipelaaja tajuaa mikä on homman nimi. Pelissä on 200+ hienosti renderoitua kenttää, joissa perushienot sankarit ensin niittävät hirviöiden tilalle palkattuja lähes vaarattomia ötöjä, ja sitten kiitävät seuraavaan kenttään. Final Fantasy VII:n puolen vuoren kokoiset 3D-oliot on korvattu eurooppalaisen tehokkailla puolen_kahden ja puolen sentin mittaisilla kääpiöillä. Taustalla pauhaa oikein kaunis musiikki.
Mitä tulee haaveisiin japanilaisten lyömisestä heidän omassa pelissään, Final Fantasy VII:n valtteina oli mielenkiintoinen dialogi (osin siksi, että se oli hassusti käännetty), omituinen ja kiehtova juoni nyrjähtäneillä nyansseilla, sekä taistelut, joissa oli veretseisauttavia 3D-tehosteita. Tekijöiden rakkaudesta peliinsä todistavat myös Fantasy seiskan kätketyt jipot ja salaisuudet.
Silver taas tuntuu siltä, että geekkipelejä karsastavalle tekijätiimille on lyöty käteen satupelin EU-direktiivit. Silver alkaa viipyilevän hitaasti etenevällä, tapahtumiltaan hämäräksi jäävällä alkudemolla. Ei se ihan pärjää Originin BioForgen "alus lähestyy planeettaa 15 minuuttia" -alulle, mutta hyvä yritys kuitenkin.
Olen aika heikko elokuvakriitikko, mutta jopa minun silmiini Silverin dialogi karahtaa pahasti. Silmiini, ei korviini, koska mieluummin napsuttelen nopsasti tekstikeskustelua vauhtiin kuin kuuntelen näitä dramaturgian helmiä hitaana puheena. Tekstiä ei saa samaan aikaan päälle ja eläytyvä esiintyminen peittää sanoman. Keskustelut ovat aika hirveää lätinää, joissa jokaista tiedonhelmeä kohti avataan piljoona kliseesimpukkaa. Malttia muuten naksutteluun, sillä elintärkeäkin vinkki kerrotaan korkeintaan kahdesti.
Herttisen yhdentekevä juoni on jotakuinkin täysin ilman dramatiikkaa ja mielenkiintoisia juonenkäänteitä. Hyvin pian alun jälkeen selviää, että Silverin lyömiseen vaaditaan kahdeksan taikapalloa, ja nämä löytyvät samalla kaavalla: juostaan läpi hienosti renderoitujen kenttien, tapetaan paljon välihirviöitä ja lopuksi vartijapahis, joka suojelee joko palloa tai sen saamiseen vaadittavaa esinettä. Sen jälkeen ollaan täysin pihalla minne mennä, ja kompataan jokainen tuttu kenttä läpi siinä toivossa, että jatko aukeaa. Lopuksi tapetaan Silver ja Apocalypse. Lukuun ottamatta jatkon hakua peli etenee kuin viivottimella vedettynä, vaan eivätpä kökkö dialogi ja huono juoni ole ennenkään estäneet nauttimasta tietokoneroolipeleistä.
Silver Kombat
Silverin päämyyntiargumentteja on sen action-taistelu. Kun eessä siintää ötölauma sankka, painetaan pohjaan CTRL vankka ja aloitetaan hiirenliikuttelu rankka. Liikesuunnasta riippuen ryhmän aktiivinen jäsen lyö puolelta toiselle, tuikkaa, hypähtää ympäri ja kumauttaa tahi jopa puolustaa, ja oppii vektorivänkyrä pelin kuluessa tehokkaita erikoisliikkeitäkin. Miekan lisäksi voi nakella taikapallojen mukana tulevaa taikaa tahi ammuskella.
Pelaaja ohjaa yhtä, ja tietokoneen hommana on pitää muut kaksi jäsentä lyömätouhussa. Muuten ihan toimivaa tappelua pilaa 3D-grafiikka. Kun taistelijat ovat horisontissa sekavana pikselimöykkunä, hiiren kanssa heilumisesta seuraus on yleensä joko väärän miehen aktivointi tai kaupungin työntekijä -efekti: yksi tappelee ja kaksi katsoo.
Sinänsä hyvä, että tappelu on nopeaa, sillä sitä on käsittämättömät määrät, loppua kohti jokaisessa ruudussa on keskimäärin 10 tapettavaa ötöä. Ne ovat niin surkean helppoja, ettei niistä ole kuin hidasteeksi, sillä ne on pakko tapaa, että pääsee eteenpäin. Pomohirviötkin kaatuvat yhden, ehkä kahden latauksen jälkeen, kun on keksinyt niiden Akilleen kantapään. Pelin lopussa maksaisi jo miljoonan siitä, että hahmot taistelisivat täysin automaattisesti.
Äärimmäinen pahakin kukistuu yllättävän vähällä vaivalla: taistelu Silveriä vastaan vaatii lähinnä aikaa. Onkin käsittämätöntä, miksi varsinainen lopputaistelu alkaa ilman välitallennusmahdollisuutta.
Omena päivässä
Terveyttä vaalitaan tietysti syömällä. Iso polakka tai käristetty rotta parin miekaniskun välissä syötynä kohentaa kummasti kuntoa keskellä taistelua. Terveysjuomaa tulee harvemmin kulauteltua, ainakaan kesken taistelun, sillä inventaario on tarpeettoman hankala. Jokaiselle esinetyypille on oma lokeronsa ja kyseistä terveysjuomaa varten avataan ensin inventaario, sitten "esineet", vielä "juomat" ja klikataan oikeaa pulloa. Ottaen huomioon, kuinka vähän pelissä rojua roudataan ja sitäkin vähää käytetään automaattisesti, yhden sivun inventaario olisi ollut toimivampi ratkaisu. Jos kerran tehdään tosiaikaista toiminta"roolipeliä", olisi kannattanut Diablosta vakoilla, miten käyttöliittymä tehdään toimivaksi.
Lisäbonuksena pelaajaa piinataan tallennuspaikoilla, ja vieläpä kertakäyttöisillä sellaisilla. Voi hyvä jumala sentään. Ja vielä "haasteen" nimissä. Siihen olisi vähän muitakin keinoja. Riva TNT -kotikoneellani peli kaatui lopullisesti ainakin kolmessa kohdassa, ja jouduin ylittämään kohdan työkoneellani. Joka sekin kaatuili, mutta eri kohdissa. Yhteistyö on voimaa.
Ei Silver mikään kevytroolipelien South Park kuitenkaan ole. Todennäköisesti reipas eteenpäin meno, makoisa musiikki ja nätti grafiikka aiheuttavat sen, että Silveriä jaksaa kuitenkin aikansa pelata. Loppua kohti pelaaminen on kyllä aitoa työtä, kunnes se hetkeksi piristyy. Ihan noviisien lisäksi toisenkin ryhmän kannattaa ottaa Silver harkintaan: niiden, joille Diablo kolisee yksinpelinä, varsinkin jos se tuntui liian monimutkaiselta.
Mutta tähänkö suuntaan PC-pelit ovat menossa? Tai niiden kuvitellaan menevän? Kevyttä ja yksinkertaista pelattavaa idiooteille, jotka eivät jaksa opetella peliä 15 sekuntia kauempaa? Kiitos pirusti, PlayStation.
Vai onko Pleikkari syyllinen? Silveriä pelatessani tunki mieleeni koko ajan ajatus, että tässä on jotain tuttua, ja alitajuntani ilmoitti johtopäätöksenään, että Silver on kuin Amiga-peli vuosien takaa. Simppeliä, yksinkertaista, puuduttavaa toimintaa, paljon ruudusta toiseen juoksentelua kunnon lataustauoilla ja ärsyttävänpuoleinen käyttöliittymä. Ei puutu enää kuin millintarkkaa hyppelyä vaativat kerrasta poikki -kohdat.
Ottelussa Squarea vastaan Infogrames jää hopealle. Euroopan Final Fantasy VII? Brittihuumori on edelleen maailman parasta.
72
