Niko Nirvi on taistelija. Hän käy omaa sotaansa kertoen peleistä ja asioista, jotka eivät oikeastaan kiinnostaa ketään, paitsi paria muuta erikoisuutta tavoittelevaa tolloa. Niko, herkeä jo valittamasta ja anna meille meidän jokapelinen Normandiamme!
* * * * *
Maailmassa on tälläkin hetkellä käynnissä parisataa sotaa. Ei uskoisi. Peleissä niitä on käynnissä kaksi.
Sota terroristeja vastaan on sateenvarjo, jonka alle mahtuu kaikki nykyaikaisilla aseilla rävistely. Terroristin käsite venyy, mutta ei niin paljon, että vastustaja olisi toinen valtio. Tai jos on, niin kyseessä on Stetsonstan.
Se pelimaailman toinen sota on toinen maailmansota, ja siitäkin yleensä se siivu, joka alkoi hiekkarannalla kesäkuun 6. 1944.
Se ei ole ihme. Tyynenmeren maataistelut olivat veristä vääntöä tuntemattomien saarien tuntemattomissa viidakoissa enimmäkseen ilman tankkeja ja muuta pelien pakkokalustoa. Lisäksi jenkit vastaan Japani on aihe, joka ei kiinnosta ketään Yhdysvaltojen ulkopuolella, paitsi Japania, joka hävisi sodan eikä välttämättä halua muistella koko juttua.
Länsi- ja itärintama sopivat joka ikiseltä ominaisuudeltaan sotapeliin. On selkeät hyvikset ja pahikset, muistettavia taisteluita a la Stalingrad ja Ardennit. Lisämausteena vielä ehtymätön varasto salaisia aseita ja, kiitos Hitlerin, tarvittaessa jopa parapsykologista säätöä.
Silti, liika on aika liikaa. Tai liika on liikaa väärässä paikassa. Skriptattuja, ylinäyteltyjä putkijuoksuja ja sotagrafiikalla päällystettyjä perusnaksuja tulee kuin puna-armeijaa Talvisodassa. Mutta missä ovat pelieliitin rukoilemat Steel Beasts Pron tasoinen tankkisimulaatio ja Dangeous Watersin luokkaa oleva pintalaivastosimulaattori? Tai edes Operation Flashpointin tyyppinen, realismiin pyrkivä 3D-ammuskelu? Muunakin kun Red Orchestran tapaisena moninpelinä?
Varasotia
Vaadin, että toinen maailmansota julistetaan toistaiseksi rauhoitetuksi, ja valitaan joku toinen riiston kohde.
Kelpaisiko Korean sota, joka käytiin 1950–1953? Korean sotaa, niin raakaa ja brutaalia menoa ääriolosuhteissa kuin olikin, ei turhaan kutsuta Unohdetuksi sodaksi. Koreoiden sisällissotana alkanut kahakka laajeni kunnon sodaksi, kun pohjoisen puolelle tuli Kiina ja etelän avuksi YK, etunenässä Yhdysvallat. Korea taipuisi peliksi hyvinkin jouhevasti, mutta ongelmaksi voi tulla kaluston liika samankaltaisuus toisen maailmansodan kanssa, plus se, ettei moni tiedä koko sodan olemassaoloa.
Vietnam taitaa edelleen olla liian arka aihe massoihin uppoavaksi peliksi. Varsinkin kun ottaa huomioon, kuka lopulta lähti livohkaan, iso markkina-alue Yhdysvallat tuskin ryntäisi peliostoksille. Pterodonin mainio Vietcong (Pelit 6/03, 87 pistettä) onneksi tarjoaa aiheesta hienon pelikokemuksen.
Olisiko Yhdysvallat vastaan miehitetty Irak vähän mauton? No olisi, mutta saisiko siitä hyvän pelin? Totta kai. Pelissäni Inspect & Invade: Iraqian Sun teknisesti ylivoimainen hyökkääjä kohtaa Kalashnikoveilla ja autopommeilla operoivat vapaustaistelijat. USA:n pitää löytää kätketyt massatuhoaseet ennen kuin presidentin suosiomittari menee nollaan. Tämä mittari laskee aina, kun taisteluissa kuolee siviilejä tai amerikkalaisia sotilaita. Ovelana tatsina ja hyvänä strategiana vapaustaistelijat tappavat tahallaan siviilejä, mikä menee jenkkien piikkiin. Ominaisuus poistetaan moninpelaajien itkun takia ensimmäisessä päivityksessä.
Konekivääri on konekivääri on konekivääri
Vakavasti puhuen kaikki 1900-luvun sodat voi jättää väliin, koska toimintanaksutarkkuudella kaikissa on samat elementit. Tykistö, konetuliaseet, tankit, muoto muuttuu, mutta pelillinen funktio on sama. Ikävä kyllä liian suositut 3D-räiskinnät vaativat tuliaseita, aikaan ennen villiä länttä eli noin 1800-luvun puoliväliä ei 3D-räiskintä taivu.
Toisaalta myös antiikki eli Rooma ja muut luikurit on jo aika hyvin kaluttua kauraa. Total Waria kevyempää ja perinteisempää kohorttien komentelua kaipaavalle espanjalaisen Pyron tekemä, Eidosin julkaisema Praetorians (Pelit 3/03, 83 pistettä) on omiaan, ja Total War: Rome plus Barbarian Invasion hoitaa loput.
Entäpä tulevaisuus? Warhammer 40K dominoi, mutta vielä on tilaa. Huolella ja ajatuksella tehty Mechwarrior-peli esimerkiksi omistaisi aika täysillä, olettaen ettei peliä taas kerran laimennettaisi tylsämielisen rahvaan tasolle. Onko Mechwarriorin mainiota ylikuumenemista koskaan hyödynnetty kunnolla? No ei. Toteuttamisen mallia pitää katsoa Matrixn epävirallisesta lisenssikierto-Mechwarriorista Titans of Steel (Pelit 10/03, 86 pistettä), joka on kyllä vuoropohjainen, mutta silti ideatasolla varastettavissa.
Napo nappaa
Pelimaailmassa on todella törkeitäkin aukkoja. Jokamiestasolla sellainen älyttömän mielenkiintoinen aika kuin Napoleonin ajan sodat on unohdettu melkein kokonaan. Vanhanaikainen taistelu näyttää tyhmältä vain siihen asti kun ymmärtää, mistä siinä oli kysymys.
Oikea muodostelma oikeaan aikaan ja paikkaan oli onnistuneen taistelun avain. Nimittäin rihlaamattomat musketit ovat surkeita tuliaseita. Elokuvissa nähty tapa sotia, jossa sotilaat seisovat tiiviissä muodostelmissa hyvin lähellä vastustajaa, johtuu siitä, että vanhan sanonnan mukaan muskettitappo vaatii vastustajan painon verran luoteja. Tarkkuutta ei siis ole ja tulinopeus on 2–3 laukausta minuutissa. Pistimillä on oikeaa käyttöä ja ratsuväki on tärkeä taktinen työkalu.
Esimerkiksi Imperial Glory (Pelit 8/05, 78 pistettä) oli hämmästyttävän tavanomainen (v)esitys tästä kiehtovasta aiheesta. Ainoa kelvollinen peli on CDV:n Cossacks II (Pelit 6/05, 88 pistettä), joka onnistui hienosti vangitsemaan taisteluiden erikoisluonteen, mutta vaatisi muuten viritystä.
Myös Napoleonin ajan meritaistelu vaatisi akkuraatin peliesityksen. Se oli nimittäin käsittämättömän raakaa meininkiä, jossa kannella velloi nilkkaan asti veri- ja sisälmysmössöä. Hornblowerin, Bolithon ja Aubreyn kirjallisten meriseikkailujen perusteella hommaan saisi helposti vaadittavan määrän pelillisiä elementtejä. Vaikean purjealusten käsittelyn voisi toteuttaa kapteenina, jonka määräyksiä tietokonemiehistö yrittäisi realistisesti toteuttaa.
Tulin, jäin ja laulan
Entäpä fantasia, ja vaihteeksi vakavampana näkemyksenä kuin Warcraftit tai Heroes of Might & Magicit? Onko unohtunut sellainen juttu kuin kirjat? Raymond A. Feistin fantasiakirjoihin perustuva roolipeli Betrayal at Krondor (Dynamix, 1993) onnistui niin hyvin, että sitä pelataan vielä nykyäänkin.
George R.R. Martinin Tulen ja jään lauluja -sarja (Songs of Fire and Ice) sopisi kuin nakutettuna pelin lähdemateriaaliksi. Paikka on Westerosin mantereen Seitsemän kuningaskuntaa, mikä olisi sopivan kokoinen pelialue. Kun Lannisterit ja Starkit plus kymmenet pienemmät pelurit taistelevat vallasta, pohjoisessa jättimäistä Muuria suojaava Yövartio kohtaa pohjoisen villit ja jotain vielä pelottavampaa, eläviä kuolleita. Kolmantena tekijänä Daenerys, Targaryenin mielisairaan suvun viimeinen, palaa vastasyntyneine lohikäärmeineen valtaamaan valtaa takaisin. Pelin voisi toteuttaa aika lailla Medieval 2: Total Warin linjoilla, kiinnittäen erikoista huomiota etenkin naimakauppadiplomatiaan.
Jos Tulen ja jään lauluja ei soita kelloja, mutta fantasia sinänsä ei aiheuta näppylöitä, onneksi olkoon! Upea lukukokemus on vielä edessäsi. Tulen ja jään sekä normifantskun välisen tasoeron voi havainnollistaa näin: normifantasiakirjallisuus on kuin vanha Taisteluplaneetta Galactica, omalla tavallaan viihdyttävä, mukana muutama vahva elementti, mutta enimmäkseen yksiulotteinen ja lapsellinen. Tulen ja jään lauluja on kuin uusi Galactica, kypsä, jännittävä ja aikuinen. Ruma sana sanotaan niin kuin se on, seksiä ei piilotella, väkivalta on raakaa ja päähahmoja tapetaan kuin tarve vaatii.
Kolme ensimmäistä kirjaa on (ilmaisen puffin arvoisesti) erinomaisesti kääntänyt ja suomeksi toimittanut pieni Kustannusosakeyhtiö Kirjava (www.kirjava.com), jolta kyseiset kirjat voi suoran kirjallisuustuen nimissä tilata.
Ja tähän päättyy luentoni "Sotapelien kaksi kasvoa". Kysyttävää? Sinä siellä takana!
– Joo! Koska se Call of Duty 3 tulikaan? Onko siinä hieno grafiikka? Tukeeko se PlayStation 3:lla 1080p-tilaa ja 5.1 Surround -ääntä HDMI-liitännän kautta?
