Zombie Software änkee elävän kuolleen koipensa Armored Fistin räiskinnän ja Tank Platoon kakkosen inhorealismin väliin hieman yllättäen julkaistulla Spearheadillaan. Onko katakombiin kahlitusta zombista koodaajaksi tai pelisuunnittelijaksi?
Nykyaikaisten tankkisimujen lempilapsen M1A2 Abramsin kaasuturbiini vongahtaa jälleen käyntiin "kevytrealistisessa" Spearheadissa. Kun rättipäät räyhäävätten, tarvitaan jenkkiarmeijan ylpeyttä, maasodan tehokkainta tappokonetta tuomaan rauha maahan ja ihmisille hyvä tahto. Tällä kertaa sodan polttopisteenä on Tunisia, jonne toinen arabimaailman suurista saatanoista on tehnyt invaasion. Oli jo aikakin muistaa vaihteeksi Muammaria ja panna libyalaisille luu kurkkuun lineaarisessa kampanjassa.
Niukkaa
Spearheadissa komennetaan tehtävästä riippuen tavallisesti neljän Abramsin joukkuetta ja tietysti körötellään siinä sivussa omalla tankilla. Omia joukkoja komennetaan muista M1A2-simuista tutulta IVIS-kartalta, jonka ikoneita klikkailemalla voi käskyttää Bradley-tiedusteluvaunuja, Kiowa- tai Apache-koptereita, ja tietysti oman joukkueen tankkeja melko kätevästi. Hieman poikkeavasti pelaaja ei voi hyppiä tankista toiseen, vaan joutuu hoitamaan koko sotaa omasta vaunustaan, toivoen että joukkueen muut kaverit osaavat asiansa ja noudattavat käskyjä järjellisesti.
Taktisen aspektin pitäisi siis olla kunnossa. Mutta onko Spearhead oman tankin sisältä kuikien toimintaräiskintää vaiko simulaatiota?
Yllättävää kyllä, se onnistuu sijoittumaan melko mukavasti näiden kahden väliin, ja kummastakin pelityypistä on onnistuttu säilyttämään enemmän parempia kuin huonoja puolia. Hieman hymyilyttää, kun tekijät kohkaavat rinta rottingilla, kuinka Spearheadissa noudatetaan fysiikan lakeja: tankki etenee nopeammin tiellä kuin hiekkadyyneillä ja ammukset noudattavat ballistisia ratoja. Ooh. Mutta pääasia, että ne tosiaan toimivat.
Inha IVIS
Tehtävien rakenne muistuttaa etäisesti Armored Fistiä, joskin ne ovat huomattavasti hidastempoisempia ja painottuvat enemmän taktiikan käyttöön kuin silmittömään tykittelyyn. Ja hyvä niin. Eteneminen on jatkuvaa kyräilyä hiekkadyynin harjan takaa toiselle hull down -asemiin, josta kuikuillaan tornista taas seuraavalle harjalle asti, ja sitten taas menoksi. Ihan sokkona ei sentään tarvitse edetä, koska IVIS-kartta näyttää jo hyvissä ajoin kolmen kilometrin päässä olevat kohteet kysymysmerkkeinä. Eri asia onkin sitten, putkahtaako kukkulan takaa omaa väkeä, siviilejä vai T-72 tulisine tervehdyksineen.
Joissain tehtävissä on käytössä Bradley-tiedusteluvaunuja tai helikoptereita, jotka voi lähettää IVIS:stä klikkailemalla nuuskimaan eteenpäin. Näiden epeleiden tekoälyllä on kyllä ikävä tapa tapattaa itsensä, koska ne eivät itse tajua mitään maaston hyväksikäytöstä. Kun niille sanoo "mee tonne", ne tosiaan menevät suuna päänä. Mutta tiedustelu on lähes välttämätöntä, mikäli mielii säilyä hengissä tai käyttää hyväkseen tykistökeskityksiä. Mitäs muutamasta tiedustelijasta. Tykinruokaa, sano.
IVIS toimii muuten kuten pitääkin, mutta siinä on muutama sangen epämiellyttävä piirre. Käyttöliittymä on tehty aivan turhaan liian monimutkaiseksi ja yksinkertaisetkin toiminnot vievät monta hiirenklikkausta. Siitä ei voi myöskään käskyttää omia joukkoja noudattamaan tiettyjä reittipisteitä, mikä tietää sitä, että vaikkapa tiedustelijoita joutuu jatkuvasti paimentamaan pitääkseen ne edes jotenkin järjellisesti maaston suojassa. Viimeinen vaan ei vähiten vihastuttava moka on pohjalla oleva surkea maastokartta, josta on lähes mahdoton erottaa korkeuseroja, mikä on tankkisimussa typerä moka. Tuskinpa oikeassa IVIS:issä on näin kurjaa karttaa. Graafikolle potkut, kiitos.
Tankissa on hauska matkustaa
Varsinaisessa tankin ohjastamisessa Spearhead pääsee loistamaan. Siinä on tähänastisista tankkisimuista ehdottomasti parhaiten oivallettu, miten yksi pelaajaparka voi parhaiten hallita neljän ihmisen työt, latistamatta tunnelmaa kuitenkaan ylisimppeliksi räiskyttelyksi. Varsinkin, jos omistaa kunnon tikun lisäksi pedaalit ja kaasukahvan, Abramsilla voi pöristellä eteenpäin, kääntyillä ja samalla suunnata tykkitornia tai vaununjohtajan CITV-periskooppia varsin näppärästi.
CITV on kaikille Abrams-simujen ystäville tuttu härveli, josta voi määrätä laserilla maalin, antaa tulikomennon ja ryhtyä etsimään seuraavaa maalia jo sillä välin, kun ampuja kääntää tornia ja tuhoaa edellisen. Harmittavasti Spearheadissa ei CITV jostain syystä tunnu toimivan kunnolla, sillä omillaan tietokoneampuja osuu vain kerran kymmenestä. Niinpä suurin osa tankin ohjastamisesta tapahtuu ampujan paikalta, josta osuminen taas on idioottivarmaa. Laser maaliin, jotta tykki korottuu oikeaa etäisyyttä varten, ja pum.
Maalien havaitseminen kaukaa onkin sitten sitä vaikeampaa. Spearheadin aavikkomaasto on täynnä pieniä pusikonkäppyröitä, jotka näyttävät juuri samanlaisilta mustilta kärpäsenkikkaroilta kuin vihollisten ajoneuvot niillä etäisyyksillä, millä nykyaikaista panssarisotaa käydään. Pahus vieköön, pitäisihän vaunujen nostattamien pölypilvien näkyä kilometrien päähän! Ainoa mahdollisuus onkin käyttää koko ajan lämpökameraa.
Ajajan paikka on lähes hyödytön, eikä sillä ole juuri muuta merkitystä kuin tarkistaa kukkulan harjan takana, että tosiaan on hull down -asemissa. Toisaalta, jos harjan takana olikin T-72 ja asemansa joutuu erikseen tarkistamaan, on jo todennäköisesti kuollut.
Vaunun laitteet on mallinnettu melko uskollisesti, mutta paikoin on tyydytty hieman yksinkertaistamaan. Kaikki oleellinen on toki paikallaan, mutta esimerkiksi eri ammustyyppejä on vain kaksi: onteloammus ja alikaliiberiammus (sabot). Vanha kunnon räjähtävä ammus (HE) puuttuu kokonaan, mutta eipä sitä juuri tarvitsisikaan, koska Spearheadissa eivät rakennukset tai jalkaväki näyttele mitenkään olennaista osaa.
Tankkisimuissa on aina ollut tärkeää se tiivis klaustrofobinen tunnelma, mitä miehistön hätäiset huudahdukset, tykin latausäänet ja kaasuturbiinin vihainen vinkuna luovat. Tähän olisi Spearheadissa voitu satsata huomattavasti enemmän. Harvassa olevat ampujan kommentit ovat melko innottomia, ja taas sorrutaan siihen mokaan, etteivät chobham-panssarista kimpoilevat ammukset saa moikhaamaan koko vaunua kuin kirkonkello. Äänimaailma on muutenkin kautta pelin melko köyhä.
Yksi power-up kiitos
Vauriomallinnus on Spearheadissa keskinkertaista parempi, muttei mikään huippurealistinen. Vaunun eri järjestelmät voivat periaatteessa vahingoittua, mutta käytännössä osuma joko ei aiheuta vaurioita ollenkaan tai sitten se on laaki ja vainaa. Lisäksi "pelattavuussyistä" Abramsin etupanssaria on heikennetty huomattavasti. Todellisuudessa T-72:n 125mm tykillä ei ole juuri mitään mahdollisuuksia läpäistä etukilven chobham-laminaattia. Ja toisaalta T-72:n panssari ei kestä 120 mm Rheinmetall-Borsigin alikaliiberilaakia mistään kulmasta, mutta pelissä tarvitaan usein kaksi osumaa. No, jos oltaisiin aivan realistisia pelistä voisi tulla aika tylsää. Abramsien tappo/kuolemasuhde kun oli Desert Stormissa tuollaista 1/1000 luokkaa.
Hieman räiskintäpelin puolelle vetää myös se, että vaunulleen voi tilata kesken tehtävän korjaus- tai täydennysajoneuvon, ja muutaman minuutin päästä taas maistuu meno kuin Quaken ensiapupakkauksen jäljiltä.
Mukavaa simua köyhdyttää ihan turhaan erityyppisten yksiköiden vähyys. Kummallakin puolella on vain yhtä kutakin ajoneuvotyyppiä. Jenkeillä tietysti Abrams, M2 Bradley, M998-kuormuri, M270-tykistöraketinheitin, HMMV-maastoauto, M110-telahaupitsi, Patriot-ohjus ja M113-miehistönkuljetusvaunu. Lisäksi lentovehkeiden puolella löytyy A-10, F-117, Apache ja Kiowa. Vastapuolella on entisen Neuvostoliiton vastaavaa rautaa, ja lisäksi mukaan mahtuu muutama siviiliajoneuvo ja rypäs erilaisia rakennuksia. Kevyet rakennelmat voi luojan kiitos sentään jyrätä, eikä tankki tyssää puolijoukkuetelttaan.
Aaaaavaaa preeriaaa
Vaikka Spearhead on kelpo tankkisimu ja ihan varteenotettava vaihtoehto vaikkapa Armored Fististä yhdeksi realismiportaaksi ylöspäin, siinä on ihan turhaan menty monin paikoin matalan aidan kohdalta. Selväähän se on, että rättipäitä kun kurmotetaan, maasto on mitäänsanomatonta ja ilmeetöntä aavikkoa dyyni toisensa jälkeen. Ilkeämielisesti ajatellen kuitenkin voisi todeta, ettei grafiikan koodaajista ollut mielenkiintoisempien maisemien tekijöiksi.
Grafiikka ei muutenkaan ole nykyajan standardeilla mitenkään loistavaa, ja ajoneuvojen 3D-mallit näyttävät paikoin suorastaan pökkelöiltä. Esimerkiksi T-72:ta ja Abramsia on vaikea erottaa toisistaan edestäpäin, mikä ei suinkaan ole totta.
Räjähdysefektit ja kaikki muukin silmänruoka on melko puisevaa, ja pelistä puuttuu efektejä, jotka olisivat pelattavuudenkin kannalta tärkeitä, kuten ne ajoneuvojen pölypilvet. Mutta onhan siinä erilaista säätä ja auringonlaskut ovat kauniita. Tietystä krominpuutteesta Spearhead eittämättä kärsii.
Plussana sen sijaan on satsattu ansiokkaasti moninpelimahdollisuuksiin, jotka pohjautuvat jenkkiarmeijan SIMNET-harjoitussimulaattoreihin. Moninpelissä voi ottaa mittaa kavereiden kanssa tietokonetta vastaan tai sitten tapella keskenään melko vapaasti. Vieläkään ei voi kavereiden kanssa pelata saman tankin eri miehistön jäseniä. Ikävä kyllä Spearheadia ei tätä kirjoittaessa ollut vielä muilla kuin lehtineekereillä, joten käytännössä ei moninpeliä päässyt testailemaan, mutta saatamme palata asiaan.
Kiitokset ansaitsee myös tehtäväeditori, joka pitää huolen siitä, että Spearheadin kampanjan lisäksi lukuisat yksittäiset- ja harjoitustehtävät pelattuaan hopeakiekko ei lennä romukoppaan.
80
