Velhojen yliopistossakin koittaa vihdoin viimein kauan kaivattu kesäloma ja Ernie ystävineen päättää viettää sen kuvankauniiden typyköiden seurassa Fort Naughtytailissa. Valitettavasti pian selviääkin, että lomasta ei tule vain tyttöjen kurmuttelua vaan kokopäiväistä machoilua.
Ernie kavereineen eivät nimittäin ole ainoita kesäloman viettäjiä. Läheisen TOF-kampuksen kaverit yrittävät loman aluksi painonnostokyvyillään mahtaillen ajaa velhonkokelaita tiehensä. Nostokilpailussa Ernie kuitenkin osoittaa, loitsujensa avulla, että tytöt ovat kiinnostuneita miehistä, joilla on enemmän kuin kaksi toimivaa aivosolua (tämä on siis fantasiapeli).
Julmetun rähäkän asemasta päädytään rauhanomaiseen ratkaisuun, kun paikalle ilmaantuu The Judge, kuvankaunis neitonen, joka ehdottaa asioiden selvittämiseksi machokilpailua. Kilpailulajeja ovat muun muassa mutapaini, lentopallo, naaraanmetsästys, bailaaminen, viinansieto ja pako vankilasta. Voittaja saa rannan viideksi vuodeksi eteenpäin ja häviäjä kuonoonsa.
Tärisevät kädet
Legendin Steve Meretzkyn uusimmassa Spellcastingissa on vahvasti mukana hänen tuttu huumorinsa höystettynä Legendin tutulla systeemillä: tunnelmallinen musiikki, kaunista SVGA-grafiikkaa ja mikä parasta _ parseri (oih!, aiih!). Juonikuviokin pääpiirteissään kuulostaa erittäin lupaavalta, sillä college-maailmasta on hyvin helppo keksiä varsin hauska tarina. Viliseehän ympäristö parikymppisiä neitokaisia ja miehiä, joten vauhtia ei pitäis puuttuman. Gateway-tyyliin jokaisesta paikasta on oma kuvansa, joissa useimmissa poseeraa kuvankaunis kurvitar. Eipä ihme, että kädet vähän värisevät kun peliä tonkii kaupan hyllystä.
Mutta mutta... Ikävä kyllä Spring Break ei lunasta lupauksiaan. Peli ei ole huono, muttei toisaalta hyväkään.
Asia numero yksi on grafiikka. Onhan kuvissa kauniita naisia vähissä vaatteissa, mutta samanlaisia (tai vaikka ilman vaatteita, miten vain haluaa) pystyy kuka tahansa imemään itselleen tuhansia megoja ympäri maailmaa. Lisäksi mielenkiinto kuvaruutujen pimuja kohtaan laantuu melko nopeasti, sillä suurin osa heistä on vain seinäkukkasina. Puhuminen tai minkään muunkaanlainen "sosiaalinen kanssakäyminen" ei tule kysymykseenkään kuin muutaman määrätyn henkilön kanssa.
Kakkosena kompastelee suuresti rakastamani parseri, jonka ainoa vika on keskusteluosuuden jättäminen harakoille. Gatewayssä tämä kompensoitui hyvin, sillä juttutuokioita tuli harrastettua melko vähän, mutta keskustelut olivatkin sitten erittäin tärkeitä ja niissä tiesi lähes aina, mitä kysyä. Naughtytailin rannat puolestaan ovat täynnä ihmisiä, mutta kommunikointiyritykset saavat palkakseen "blahblahblah"-kommentin tai, kysyttäessä jotain hieman tarkempaa, tulos on ärsyttävän usein olkapäiden kohautus. Muut henkilöt tuntuvatkin olevan pelissä vain yksi kutakin ongelmaa kohden.
Kolmantena vikana on Merezkyn huumori. Vitsit naurattavat pelatessa kerran, mutta eivät enää jälkeenpäin. Esimerkiksi sellistä paetaan antamalla juustonaksu rotalle, joka muuttuu komeaksi prinssiksi, avaa sellin oven ja kiittää avusta: "Olen odottanut kolme vuosisataa juustonaksua, jotta lumous särkyisi. Nyt minun on pelastettava Prinsessa Kultakutri". Semmoista, tämähän on taas niitä makukysymyksiä.
Lisämauttomuutta rokkaan antavat älyttömät kopiosuojaukset, joihin törmää ainakin alussa luvattoman monta kertaa, ei-anarkistinen tunnelma, joka oli hyvin selvästi läsnä kahdessa ensimmäisessä osassa sekä tappavan laimea musiikki! Gatewayn mahtava lumovoima on ties missä.
Legend on epäonnistunut.
78
