Hevospeleissä tuntuu olevan julkaisulinjana, että heppahullulle kelpaa hevonkakka. Panimme Springdale-nelivaljakon ohjaksiin hevoshullun tytön. Antaako kriitikoista se kovin, alan harrastaja, raippaa vai sokeria?
Hevosaiheiset pelit ovat kova sana meidän perheessämme. Pikkusisareni on tahkonnut Unelmahevonen- ja Hevostallin salaisuus -pelit puhki, ja likkaa onkin revitty tietokoneelta väkisin pelisessioiden venyessä jopa kolmituntisiksi. Suurimman osan vapaa-ajastaan tallilla viettävä 13-vuotias heppahullu otti Springdale-hevospelit välittömästi testiin, jahka luomistyöltään ehti.
Aij, joko sjinä pjalasit?
Ratsastuspelinelikko keskittyy siihen olennaiseen eli ratsastamiseen. Ratsastamaan pääsee erilaisissa maastoissa sekä kentillä ja reiteillä. Eteenpäin mennään tehtäviä tekemällä. Iloisena yllätyksenä Springdalen pelit tuntuvat ihan oikeilta peleiltä, eivät Quicktime-ohjelman päälle nopeasti ja halvalla rakennetuilta leluvirityksiltä.
Graafisesti pelit eivät pärjää normipeleille, mutta perheen nuorimmaista se ei tuntunut haittaavan. Taso on riittävä, ja varsinkin animointiin on panostettu, mikä on enemmän poikkeus kuin sääntö hevosaiheisissa peleissä. Ulkoasusta siis pisteet kotiin. Hahmonluonnissa ei juuri ole vaihtoehtoja, mutta onneksi ratsastajaansa pääsee muokkaamaan ostettavien varusteiden kautta.
Äänipuolella on osittain onnistuttu, sillä itse hevosten ja ympäristön ääniin on panostettu. Sitten äänihepo karkaa maneesilta ja menee vauhdilla metsään: ääninäyttely on aivan karseata kuultavaa. Järkyttävällä aksentilla ylinäyteltyä lässytystä kuunnellessa tekee mieli repiä korvat päästä. Ääninäyttelijöillä on tapana ottaa taiteellista vapautta tekstejä lukiessaan, joten ruudulla näkyvä dialogi ei aina vastaa kuultua. Heppatytön tuomio oli tyly: ”Aivan hirveää lässytystä, karsean kuuloista!”
Laukaten läpi
Neljään osaan jaettu pelisarja koostuu pääsaaresta ja jokaisen osan omasta alueesta. Alueet ovat teemoiltaan ja maastoiltaan virkistävän poikkeavia, kuten jo osien nimistä voi arvata. Jokainen neljästä pelistä toimii itsenäisesti, mutta aloitusalueena toimiva pääsaari, jossa on muutama varustekauppa ja ratsastusrata, on kaikissa osissa käytettävissä. Touhuamista on alkuvaiheessa riittävästi, mutta jo toisen peli-illan jälkeen olohuoneesta kaikui huuto: ”Hei Marko, vähän mälsää, pelasin kaikki jo läpi!”
Springdalen elinkaarta onneksi nostaa muutama koukku. Maastoesteradat olivat kuulemma mielenkiintoisia ja ne loivat haastetta muuten suht helppoihin peleihin. Esteratoja pääsee myös itse suunnittelemaan, vaikka vähän harmitti, ettei esteiden korkeuteen pääse vaikuttamaan kunnolla.
Eniten valitettavaa oli pelien sanastossa, peleistä löytyi ”todella tökeröitä sanastovirheitä”. Aijaijai, paha moka ajatellen armotonta kohdeyleisöä, teini-ikäistä heppatyttöä. Sentään ratsastajan istuma-asento sai kehuja luonnollisuudesta, eli joten kuten on lähdemateriaali hallussa.
Perheen nuorille hevosharrastajille jokin neljästä Springdale-pelistä sopii mainiosti. Tosin yhden osan ahmaisuun kuluu yhtä paljon aikaa kuin pollelta porkkanaan, ja koko setin kerääminen keventääkin lompakkoa sadalla eurolla.
50
