On vuosi 2160 ja Idän Anti-Kristus on jälleen liikekannalla. Kommarit, nuo penteleet, ovat kavalasti valloittaneet kaikki paitsi aurinkokuntamme uloimmat planeetat. On aika iskeä takaisin.
Starlancerin juoniasetelma on puhdasoppista 80-lukulaista reaganismia: neuvostoliittolaiset slaavirosvot, rättipää ja kinukki liittolaisinaan, ovat tehneet pelkurimaisen yllätyshyökkäyksen amerikkalaisten johtamaa Liittoumaa vastaan. Rintamilta kantautuu kauhutarinoita siviilien ja sotavankien järjestelmällisistä teloituksista kommarit eivät tunne armoa!
Vapaan Maailman viimeinen toivo on Neptunuksen kuihin paennut Liittoutuneiden viimeinen avaruuslaivasto, jolla on nyt edessään epätoivoinen taistelu ylivoimaista vihollista vastaan.
Mennään henkilökohtaisuuksiin
Kömpelösti käsikirjoitettu, lapsellinen juoni on Starlancerin ehdottomasti suurin kompastuskivi. Melkein parodian asteita saavuttava, huippuunsa kärjistetty hyvät jenkit vastaan pahat neukut -vastakkainasettelu on aikamoinen pala nieltäväksi sinänsä vakavastiotettavaksi tarkoitetussa scifi-pelissä.
Tämän päälle vielä juoni on muutenkin aikamoista tuubaa, sisältäen muun muassa kaikkien aikojen itsestään selvimmän ????? petturin ja venäläisten superaseen. Tarinasta on jännite kaukana, kun sodan julistetaan kääntyneen Liittoutuneiden eduksi ennen kuin kampanja on edes puolessavälissä.
Jos kuitenkin onnistuu ummistamaan silmänsä tarinan pahimmilta hölmöyksiltä, Starlancerista välittyy paikoin varsin vahvakin tunnelma. Wing Commanderit luoneen Chris Robertsin perustama Digital Anvil on nähnyt paljon vaivaa siinä, että pelaajalle välittyisi tunne tukialuksella olosta. Jo pelkästään se, että pelaaja näkee alter egonsa kävelevän hytistään käskynjakohuoneelle ja sieltä lentokannelle, luo kaikessa yksinkertaisuudessaan kummasti "siellä olon" fiiliksiä.
Muutenkin Starlancerissa on yritetty tehdä taistelusta paljon henkilökohtaisempi kokemus kuin vaikkapa Freespaceissa. Onnistumisista kiitetään henkilökohtaisesti ja epäonnistumisista saa välittömästi kuulla kunniansa. Siipimiehillä on aina nimet, ja vastustajan joukoissa pyörii jos jonkinlaista hävittäjä-ässää (ässän voi tosin pistään tässä yhteydessä lainausmerkkeihin). Mitään toverillista ventinlätkintää tai lentokansiromansseja à la Wing Commander ei sentään joudu kestämään.
Urakkaa riittää
Vaikka tehtävien välillä esitettävät uutisvälähdykset ja välivideot ihan mukavasti Starlancerin juonta eteenpäin kuljettavatkin, itse tehtävät tuntuvat keskenään hieman liian irrallisilta, ikään kuin pelaaja vain osallistuisi ketjuun taisteluita, joilla ei ole ruohonjuuritasolla mitään tekemistä keskenään. Tehtävä kerrallaan koiratappeluita ja saattokeikkoja puurrettuaan huomaa yhtäkkiä olevansakin sodan ratkaisevassa lopputaistelussa.
Tehtävissä rassaa myös, kuinka pelaaja pistetään kokoajan suorittamaan samoja hanttihommia. Liki jokaisessa tehtävässä löytää itsensä ennemmin tai myöhemmin joko suojelemasta omia aluksia vihollistorpedoilta tai parturoimassa kommariristeilijöitä tykkitorneista ja suojakenttägeneraattoreista, jotta omat pommikoneet saisivat metallimunansa munittua. Koska Starlancer tarjoaa pelaajan lennettäväksi vain ja ainoastaan hävittäjäkoneita, ei suurempia aluksia pääse täräyttämään itse hengiltä kuin vain muutassa erikoistehtävässä.
Rajoittuneisuudestaan huolimatta Starlancerin tehtävät ovat kautta linjan varsin omaperäisiä ja hyvin suunniteltuja. Tehtävät ovat myös poikkeuksellisen pitkiä parinkymmenen minuutin rupeamatkaan eivät ole harvinaisia.
I-Warissa hyväksi havaittu keino värittää tehtävien tapahtumia pienillä välianimaatioilla, on kopioitu lähes sellaisenaan Starlanceriin, minkä ansiosta pelaaja ei missaa ainoatakaan emoaluksen räjähdystä tai hyperavaruushyppyä.
Ei mitään lemmentorpedoita
Lentäminen ei voisi olla juuri helpompaa kuin mitä se on Starlancerissa. Tekoälyrajoitteiset vihollishävittäjät eivät ole uhka pelaajalle edes suurina laumoina, parista hassusta hävittäjä-ässästä puhumattakaan.
Aivan helppo peli Starlancer ei kuitenkaan ole, sillä pelin suojelukeikat ovat pahimmillaan pirullisen vaikeita omia tappioita ei yleensä sallita lainkaan. Urakkaa ei helpota se, että siipimiehiä ei voi käskeä puolustamaan omia aluksia, minkä johdosta pelaaja on käytännössä yksin vastuussa saattopokansa selviytymisestä.
Vaikka vihollistorpedoja voi valita kohteeksi erillisellä näppäimellä, toiminnosta ei ole paljon apua, kun jostain kumman syystä tuo näppäin selaa lävitse paitsi kohti tulevia torpedoja, myös vihollisen pommikoneita ja emoaluksia ja tietysti täydellisessä epäjärjestyksessä!
Ihmetystä aiheuttaa myös Starlancerin lentomalli, joka on kieltämättä aika erikoinen. Realismia siihen tuo aluksien aavistuksenomainen inertia, mutta toisaalta tuo pieni realismilisä katoaa sen sileän tien, kun huomaa aluksien kääntymisnopeuden olevan sidottuna kaasuhanikan asentoon. Mitä syvemmällä nasta on laudassa, sitä tiukemmin aluksen nokan saa käännettyä haluamaansa suuntaan. Pelattavuutta kummallinen lentomallin järjestely ei kuitenkaan haittaa.
Likaista laivanupotusta
Grafiikkojen puolesta Starlancerin ei tarvitse hävetä kilpailijoittensa rinnalla, vaikkakaan se ei ihan Freespace 2:lle pärjää. Erikoismaininnan Starlancerissa ansaitsevat räjähdykset, joissa parannuksena Freespace 2:een, tuhotuista aluksista jää suurten hylynkappaleiden lisäksi myös sankka pilvi pienempiä rungonsirpaleita.
Pyyhkeitä taas tulee pelin alusmalleista, jotka ovat kauttaaltaan varsin epäonnistuneita. Tukialukset ovat mitättömän kokoisia ja täysin mielikuvituksettomia möhkäleitä, joista ei päällepäin erota mitenkään, ovatko ne omia vaiko vihollisen pelejä. Hävittäjät kärsivät samasta mitäänsanomattomuudesta: edes itse lentämiä hävittäjiä ei opi tuntemaan nimeltä, kun taas Freespacen alusnimistön muistaa lähes ulkoa vielä kuukausienkin jälkeen.
Mitäänsanomaton on myös sopiva adjektiivi kuvailemaan Starlancerin laivastosotia: isot alukset könöttävät melkein kylki kyljessä ja ampuvat toisiaan laiskasti plasmapalleroilla ja, aina kun muistavat, torpedoilla. Se mistä alukset lopulta tuhoutuvat, on ilmeisesti täysin kiinni tehtäväkohtaisista käsikirjoituksista: välillä riittää torpedo tai kaksi, toisinaan taas kymmenen, jonka jälkeen alus vain pakenee paikalta hyperavaruuteen. Freespace 2:ssa jättiläiset sentään sotivat rehdisti ja sädekanuunoilla.
Kaiken vaikerruksen ja narinan jälkeenkään Starlancer ei missään tapauksessa ole huono tai edes epäonnistunut. Sitä vain on vaikea olla vertaamatta kauttaaltaan upeaan Freespace 2:een, joka omissa kirjoissani lukeutui sentään viime vuoden kolmen parhaan pelin joukkoon.
Vertailu unohtaen, Starlancer tarjoaa erittäin viihdyttävän, joskin tarinaltaan hieman köykäisen kokemuksen.
87
