Still Life oli kelpo poliisi-sarjamurhaaja-piirileikki, jonka loppuratkaisu oli epätyydyttävä. Nyt ilmestynyt jatko-osa vastaa vihdoin alkuperäisen seikkailun herättämiin kysymyksiin.
Still Life -sarjaa voi luonnehtia CSI:n ja sarjamurhaajaelokuvien ristisiitokseksi. Tekijöiden mukaan CSI on yksi eniten vaikutteita antanut tv-sarja, ja muita innoituksen lähteitä ovat muun muassa elokuvat Seitsemän ja Uhrilampaat. Esikuvat huomaa, sillä Still Lifet erottaa monista muista seikkailuista poikkeuksellisen raaka kuvasto, ja K-18-lätkä pelin kyljessä on ansaittu.
Sarjamurhaajien pyydystämiseen erikoistunut FBI-agentti Victoria McPherson jahtaa naisia vaanivaa tappajaa, jonka media on vähemmän kekseliäästi nimennyt Itärannikon lahtaajaksi. Kun lahtaaja kaappaa murhista uutisoineen tv-toimittaja Paloman, pääsee FBI vihdoin sekopään kannoille. Pelissä pelataan Victorian lisäksi myös Palomaa, joka yrittää kaikin tavoin paeta murhaajan piilopaikasta.
Onnistuuko asetelma
Pulmissa kuristuspantaa on kiristetty mukavasti edellisestä pelistä. Toki perushelppoja pulmia on yhä runsaasti, mutta on myös sellaisia visapähkinöitä, että Kuution mamman pojalla meinasi mennä pari kertaa kuppi pahasti nurin. Aina ei vika ole pelaajassa, sillä välillä ratkaisu muuttuu pirunmoiseksi pikselinmetsästykseksi, kun jokin esine jää huomaamatta.
Kun peli yhtäkkiä tyssää, joutuu alueita käymään läpi tiheällä kammalla. Pelin sisäisen vinkkitoiminnon hyöty itkuraivaritilanteessa on arpapeliä: joskus siitä on apua, joskus taas ei. Onneksi esineet ovat sentään loogisissa paikoissa. Iloisena yllätyksenä muutamat pelin pulmista voi ratkaista parilla eri tavalla. Juonenkulkuun se ei vaikuta, sillä tarina on aivan loppua lukuun ottamatta umpilineaarinen.
Lajityypille poikkeukselliseen tapaan inventaariossa on tilaa vain rajatusti ja kaikkia tarvittavia tavaroita ei voi millään kuljettaa kerralla mukanaan. Esimerkiksi ison patjan rahtaaminen täyttää koko inventaarion. Ylimääräiset tavarat voi sulloa siellä täällä oleviin vaatekaappeihin ja roskalaatikoihin ja ottaa mukaansa, jos tarvetta on. Idea on sinänsä hyvä, mutta en ymmärrä, miksei tavaroita olisi voinut saman tien heittää suoraan lattialle tai jättää seinää vasten nojaamaan. Nyt tavaroiden hakemisesta ”säiliöistä” aiheutuu välillä aivan turhaa edestakaisin juoksua. Lisäksi mukana on aikarajoitteisia pulmia, joiden liian hitaasta ratkaisemisesta rangaistaan kuolemalla. Itse koin aikarajoitteiset ongelmat hyviksi, vaikka niitä yleensä muutamaan otteeseen tahkosin.
Vaikka esikuvat ovat elokuvamaailmasta, Still Lifen grafiikka vaikuttaa hämmentävän vanhentuneelta. Sopivasti käytetty väripaletti onneksi paikkaa puutteita, minkä lisäksi välivideot ovat tyylikkäitä. Ääninäyttely on parempaa keskitasoa, mutta sinänsä hyvän dialogin seassa on välillä ihmeellisiä tyylirikkoja. Taustamusiikki ei juuri häiritse eikä innosta.
Peli on hyvin kompakti ja suurin osa tapahtumista sijoittuu pienelle alueelle. Vaikka erilaisia alueita ei ole paljon, ne on hyvin suunniteltu ja vasta aivan loppuvaiheessa samojen paikkojen koluaminen alkaa kyllästyttää. Pienimuotoisuus sopii juonikuvioon huomattavasti paremmin kuin normiseikkailun tyyli, jossa pelihahmoa kierrätetään vauhdilla maailman kolkasta toiseen
Victoria McPhersonin toinen tuleminen tykittää täysillä. Peli on tyyliltään juuri sitä, mitä sen pitääkin, ja loppuhuipennus on tiukka. Siksi muutamat juonelliset hölmöilyt hiertävät. Alkuperäisen Still Lifen sarjamurhaajan henkilöllisyys selvitetään kuin ohimennen pelattavissa takaumissa ja myös kakkososan juonikuviossa on ärsyttävyyksiä. Kun tähän päälle lisätään muutamia pikkubugeja, peli-ilo kärsii ikävästi. Mutta ei Still Life 2 huono ole. Se vain lupaa reilusti enemmän kuin antaa. Seikka, joka harmittaa aina yhtä paljon.
78
