Angelin kolmannen kauden katsomiseen pääsi hujahtamaan reilusti odotettua enemmän aikaa. Katsottuani Buffyn jälkeen kaksi ensimmäistä Angel-kautta kesäloma tuli väliin ja vei pois DVD-soittimen äärestä. Sen jälkeen on taas ollut muuta tekemistä, ja juuri kun olin valmis aloittamaan Angel-rumban, niin eteen tuli vuotuinen Rakkautta & Anarkiaa -savotta. Yhdeksässä päivässä tuli katsottua tällä kertaa 40 elokuvaa, joten vähään aikaan pää oli liian täynnä muita juttuja.
Hämmästyttävän tasokkaan kakkoskauden jälkeen odotukset olivat korkealla, sillä Angel on osoittanut pystyvänsä parhaimmillaan tukevaan tunnelmointiin. Alku (Heartthrob) onkin lupaava, kun Angel painii Buffyn kuoleman aiheuttaman surun kanssa. Angelin tuskaa korostetaan sopivasti rakastuneella vampyyriparilla, jonka kauniimman osapuolen Angel tappaa. Ennen kuolemaansa jäljellä oleva vampyyri kommentoi hyvin Angelille, että kaikkina näinä vuosina hän on sentään elänyt, Angel on vain ollut olemassa. Piikki osuu oikeaan osoitteeseen.
Parissa ensimmäisessä jaksossa Cordelian näyt pahenevat. Tälle tulee ihan toimiva selitys toisessa jaksossa (That Vision Thing), jossa W&H:n Lilah Morgan on palkannut intialaisen gurun lähettämään Cordelialle vääriä näkyjä. Jakso on muuten perustasoa, mutta Lilah on parantunut hahmona entisestään. Tasapaino kovistelun ja pelokkuuden välillä toimii, sillä vaikka Lilah yrittää parhaansa mukaan pitää pokerinaamaa, niin lopulta Angel onnistuu aina säikäyttämään hänet. Tietty haavoittuvuus antaa hahmolle lisää syvyyttä. Tehosteista helvetin tulivankila on tyylikäs ja sitä vartioiva Skip on komeimmin maskeerattu demoni koko Buffyversessä tähän asti.
Kauden kolmas jakso (That Old Gang of Mine) antaa hiukan lisää syvyyttä Gunnin hahmolle, kun hänen entinen jenginsä on muuttunut kaikenlaisia demoneja vastuuttomasti tappavaksi hupijengiksi. Jakso itsessään on katsottavaa perustasoa, vaikka jengiin Miamista uutena tulokkaana ilmestynyt pikkunilkki on todella rasittava. Lopussa katsojan tuska onneksi palkitaan, kun demoni kirjaimellisesti syö nillittävän killisilmän pään. Todella tyydyttävä hetki.
Neljäs jakso (Carpe Noctem) on aika turhapäiväinen tarina nuoria ruumiita varastelevasta vanhuksesta. Tietenkin Angel joutuu miehen uhriksi ja varas nauttii uudesta kuolemattomuudestaan Angelin yrittäessä löytää ulospääsyä vanhuksen nahoista. Vale-Angelin kohellukset ovat vain rasittavaa seurattavaa, eikä komedia toimi kunnolla. Hyviäkin hetkiä silti löytyy: Lilah menee entistä enemmän sekaisin, kun vale-Angel yrittää kuksia Lilahia ja tulee tajuamattaan purreeksi tätä. Myös loppu toimii, kun Angel on vihdoin selittämässä suhteen tosiasioita Fredille ja Cordelia syöksyy sisään kertomaan, että Buffy onkin elossa.
Seuraavan jakson (Fredless) alku on aivan hervoton, kun jengi selittää Angelin ja Buffyn suhdetta Fredille. Cordelian ja Wesleyn ylitse vedetty näytelmä on niin korni ja itseironinen, että sille ei voi olla nauramatta ääneen. Hyönteishenkien ilmestyessä hotelliin Cordelian heittämä "We are so immensely dead" -kommentti jaksoi myös jostain syystä hymyilyttää. Alun jälkeen osassa keskitytään Fredin hahmo syventämiseen, kun tämän vanhemmat ilmestyvät paikalle etsimään tytärtään. Hyvin etenevässä perusjaksossa ei varsinaisesti ole mitään erikoista, mutta Fredin vanhemmat on kirjoitettu hyvin. Kaikkien odottaman synkän salaisuuden sijasta vanhemmat ovat kerrankin vain tavallisia, tyttärestään huolestuneita ihmisiä. Käänne tai oikeastaan sen puute on mainio.
Kuudes jakso (Billy) selvittää yllättävän nopeasti ja yksinkertaisesti sen, kuka Angelin kakkosjaksossa helvetistä vapauttama mies oikein on. Aikaisemminhan tyypin kerrottiin olevan äärimmäisen paha, mutta nyt hän paljastuukin vain miehiä lumoavaksi naistenvihaajaksi. Jotenkin totuus ei oikein tunnu vastaavan aikaisemmin nostettua hypeä. Cordelialla ja Lilahilla on sentään pari hyvää yhteistä hetkeä, mutta Wesleyn Hohto-sekoilu hotellissa tuntuu todella väkisin väännetyltä. Sen avulla päästään kuitenkin hienoon loppuun, jossa Frediin ihastunut Wesley istuu pimeässä huoneessa tekonsa järkyttämänä. Wesleystä on hyvää tahtia tulossa todellinen surullisen hahmon ritari, Angelin ehdottomasti mielenkiintoisin hahmo, jonka vastoinkäymiset tuntuvat todellisilta ja kipeiltä. Hyvästä lopusta huolimatta Billy on silti vain perustason jakso.
Seuraavaksi (Offspring) Darla saapuu vihdoin takaisin Losiin kertomaan mystisestä raskaudestaan. Koko Darlan raskaus on alusta lähtien tuntunut aika viritetyltä idealta, mutta kun perusajatuksen typeryyden unohtaa, niin Darlaa on jälleen mukava katsella. Hahmojen reagointi Darlan saapumiseen tuntuu sen sijaan aika oudolta, Cordelian ylivedetty suuttuminen Angelille on myös liioiteltua. Lisäksi hommaan täytyy tietenkin taas kerran sotkea jonkinlainen ennustus, jonka mukaan Angelin tuleva lapsi saattaa olla integraali osa (taas kerran) tulevaa maailmanloppua. Takkuileva ja keskitason alle selvästi jäävä jakso loppuu typerästi, kun demoni herättää kivipaadesta Holtzin, Angelia ja Darlaa 1700-luvulla jahdanneen vampyyrimetsästäjän. Idea tuntuu tässä vaiheessa vähintäänkin pakotetulta, eikö mistään muka ole voitu keksiä mitään järkevämpää pääpahaa tälle kaudelle? Onneksi Holtz osoittautuu myöhemmin yllättävän toimivaksi, mutta se ei pelasta tätä jaksoa keskinkertaisuudelta.
Tarina jatkuu suoraan seuraavassa jaksossa (Quickening), jossa kaikki jahtaavat Darlaa ja tämän kantamaa lasta. Angelia metsästävä Holtz tuntuu olevan ainoa, joka ei tiedä asiasta. Cliffhanger-lopusta huolimatta aika keskinkertainen jakso, johon ei ole saatu mitään ihmeempää tunnetta. Ainoa hyvä kohta on demonin huvittava puhelinvaihde.
Keskinkertaisuuden jälkeen kausi hyppää uudelle tasolle jaksossa Lullaby. Suoraan edellisen osan lopusta jatkavassa tarinassa Holtz osoittautuu yllättävän hyvin kirjoitetuksi hahmoksi, joka ei tartu heti kiinni kostoonsa hinnalla millä hyvänsä, vaan hänellä on oma moraalikoodistonsa. Holtzin näyttelijä on myös erinomaisen karismaattinen, osaansa hienosti sopiva sänkileuka. Kähisevä ääni viimeistelee kokonaisuuden komeasti. Jakson alkupuoli on vielä vain hyvää hiukan perustason yläpuolelle kohoavaa viihdettä, mutta puolivälistä alkaa todella toimiva ja vahva osuus. Flashback vampyyriksi muuttuneen tyttärensä tuhoavasta Holtzista on mahtava, koko kolmoskauden ehdoton tunnelmahuippu. Angelin ja Darlan välille saadaan puolestaan rakennettua hiukan kakkoskaudesta muistuttavaa tunnetta ja jakson sateessa pikkuriikkisen hidastettu loppu on upea. Koko jaksossa käytetään musiikkia hienosti ja tunnelma kohoaa parhaimmillaan kakkoskauden huippujen tasolle. Darlan kuolema (taas) on surullinen hetki ja yllättävän armeliaalta vaikuttavan Holtzin todellisia ajatuksia voi vain arvailla. Hyvin kirjoitettu, tunnelmallinen ja tiivis paketti.
Seuraavaksi (Dad) vuorossa on taas paluu arkeen, kun Angel suojelee poikaansa tätä metsästäviltä voimilta. Kokonaisuus ei toimi mitenkään erikoisesti ja lapsen kanssa pelleilevä Angel on vain rasittavaa seurattavaa. Lopun takaa-ajo on myös aika turhanpäiväinen kaahailupätkä. Holtzin juonet sentään etenevät hiukan, mutta muuten jakso on tähän mennessä ehkä kauden kehnoin esitys, joka tekee välillä mieli pikakelata pois tieltä.
Isäpelleilyn jälkeen hypätään hetkeksi enemmän hahmokehitykseen jaksossa Birthday. Siinä Cordelia joutuu näyn voimasta koomaan ja leijailee ruumiinsa ulkopuolella kavereiden yrittäessä selvittää, mikä oikein meni vikaan. Pian selviää, että näyt ovat hiljalleen tappamassa Cordeliaa, yksityiskohta aivokuvista on hyvä idea. Alkupuoli jaksosta on silti aika perustason phase-pelleilyä, jossa aineeton Cordelia vain haahuilee ympäriinsä. Loppupuoli toimii onneksi paremmin, kun Skip tekee paluun ja tarjoaa Cordelialle mahdollisuuden toisenlaiseen, Angel-vapaaseen elämään tv-supertähtenä. Cordelian show'n Friends-alku on huvittava ja vaihtoehtouniversumi on muuten sopivan karu hulluksi mennyttä Angelia myöten. Lopun käänne Cordelian puoliksi demonisoitumisesta tuntuu äkkiseltään vähän liialta kikkailulta, mutta toimii loppukaudesta paremmin. Ok perustason jakso.
Toimiva perustaso jatkuu jaksossa Provider, jossa Angel tajuaa, että pojalle pitää alkaa haalia rahaa. Prioriteetit menevät hetkeksi sekaisin ja tarina on katsottavaa, mutta ei mitään kovin erikoista viihdettä. Angelin Monty Python -henkinen "our three top priorities" -höpötys jaksaa sentään hymyilyttää.
Pääjuonesta hypätään jälleen enemmän hahmojen pariin jaksossa Waiting in the Wings, joka on ehdottomasti kolmoskauden paras osa. Jengin sisäisiä suhteita puidaan hienosti baletin tahdissa etenevässä tarinassa, kun Angel ostaa koko porukalle liput balettiesitykseen. Yli sata vuotta muuttumattomana pysyneen balettiseurueen kohtalot osuvat yksiin Angelin ja hänen ystäviensä tunteiden kanssa. Traaginen rakkaustarina synnyttää nykypäivässä samaan tapaan onnea ja katkeruutta kuin sata vuotta sitten teatterijohtajan pakkomielteissä. Angelin ja Cordelian väliset kohtaukset toimivat ja Fredin rakkauden Gunnille menettänyt Wesley on todella koskettava, surullinen hahmo. Tarina on rytmitetty hienosti upealla balettilavalta kaikuvalla musiikilla ja kokonaisuus tuntuu kauniin baletin seuraamiselta. Teatterin 1800-lukulainen romantiikka sopii jakson surulliseen, toiveikkaaseen ja lopulta haikeaa tunnelmaan mahtavasti. Upea jakso.
Baletti-illan päätteeksi Cordelian satu-ulottuvuudessa tapaama Groo (not by Sergio Aragones) saapuu yllättäen Losiin. Sankarillinen hahmo on monella tapaa samalla tasolla Angelin kanssa ja jaksossa Couplet pyöritään Angelin turhautumisen ympärillä. Pikkumaista Angelia ei ole hauska seurata, eikä se sovi hahmoon. Jakso on keskinkertainen esitys aivan loppua lukuun ottamatta. Päätöksessä Wesley suree Fredia ja tekee huolestuttavan löydön, jonka mukaan Angel tulee tappamaan poikansa.
Wesleyn elämä synkistyy edelleen, kun hän jatkaa seuraavassa jaksossa (Loyalty) ennustuksen kanssa murehtimista. Buffyversen uskolliseen tyyliin hän ei tietenkään voi kertoa asiasta kenellekään, vaan salaisuutta pitää märehtiä yksi ja omin voimin. Tämä tuntuu todella tyhmältä, mutta tavallaan sopii hahmoon. Ratkaisussa on silti hiukan liikaa käsikirjoitusväännöksen tunnelmaa. Loyalty on perustason katsottavaa muutamaa mainiota Wesley-hetkeä lukuun ottamatta. Keskustelu hampurilaispaikan myyntiautomaattioraakkelin kanssa toimii ja lopun mainio kohtaus Holtzin kanssa parantaa sekä Wesleyn että Holtzin hahmoja taas kilometrikaupalla. Angelin viimeisistä sanoista jätetään ovelasti uhkaava tunnelma siitä, että jotain kamalaa on tapahtunut ja Angel olisi muuttunut Angelukseksi. Ehkä Holtzin nykyaikaan tuonut demoni tarvitsi Connorin verta tähän?
Tai sitten ei. Seuraava jakso (Sleep Tight) alkaa turhauttavasti paluulla jonkinlaiseen status quohon, eikä Angelin aikaisempaa kommenttia tunnu koskaan tapahtuneen. Wesley vain murehtii Connorin kehdon ympärillä ja Angel litkii jääkaappiverta hiukan tavallista innokkaammin. Pudotus Angeluksen paluun lupauksen jälkeen on paha, etenkin kun asiaa ei jakseta edes noteerata kunnolla. Tunnelma on silti kohtalaisen painostava ja pian paljastuu demonin ja W&H:n ovela juoni, jossa Angelin ruokavereen on sekoitettu pieniä määriä Connorin verta. Idea on yksinkertaisen nerokas ja jakson loppuosa toimii tehokkaasti, kun Wesley päätyy lopulta kaappaamaan Connorin ja karkaamaan teille tietämättömille. Holtz tapattaa sopivasti suurimman osan jengistään pois ja kaappaa Justinen kanssa lapsen Wesleylta. Wesleyn kurkun viiltäminen on tuntuu samalla kertaa sekä pahalta että tavallaan oikeutetulta, sillä Wesleyn teko on sekä jalo että petturimainen. Hahmon kohtalo jää sopivasti auki, kun hän makaa verta vuotaen puistossa muiden etsiessä kuumeisesti Connoria. Angel on liikkeellä murhamielessä, muut yrittävät vain löytää Wesleyn ennen Angelia. Päätöskohtaus Angelin, W&H:n, Holtzin ja demonin välillä on kirjoitettu erinomaisesti, Holtzin toimissa on oma jaloutensa, joka antaa hahmolle todella paljon lisää ulottuvuutta. Demonimaailman lisääminen keittoon on hiukan väkinäisen oloinen käänne, mutta toimii lopulta silti hyvin, kun Holtz samalla pelastaa Connorin ja kostaa Angelille hyppäämällä lapsen kanssa toiseen maailmaan. Kokonaisuutena Sleep Tight kohoaa selvästi yli kauden perustason, mutta ei vielä loistavaksi paketiksi.
Menetettyään poikansa Angel yrittää pakkomielteisesti löytää tietä demonin avaamaan ulottuvuuteen. Osuvasti nimetty jakso Forgiving pyörii säälimättömästi yhtä asiaa jahtaavan Angelin ympärillä, mitä on mukava katsoa. Putkinäköinen Angel muistuttaa hyvin paljon Angelusta, sillä hän ei anna pienten pikkuseikkojen kuten esimerkiksi moraalin tai vastuun tulla tehtävänsä tielle. Ratkaisu on vain pakko olla olemassa ja se löydetään, uhreista ja keinoista riippumatta. Samaan aikaan jengi löytää Wesleyn muistiinpanot ja tajuaa syyn Connorin kaappaamiseen. Kaikki muut ymmärtävät, ja Angelkin näyttää tajuavan Wesleyn ajatelleen vain parasta. Perushyvin toimivan jakson loppu on mahtava, kun Angel ensin kertoo rauhallisesti Wesleyn sängyn laidalla ymmärtävänsä teon motiivin ja olevansa nyt oma itsensä, Angel. Sitten hän täysin yllättäen yrittää tukehduttaa Wesleyn tämän omalla tyynyllä ja huutaa, että ei koskaan tule antamaan anteeksi. Tämän jälkeen voi vain ihmetellä, miten Wesley enää saadaan koskaan samaan huoneeseen Angelin kanssa. Upea loppu, yksi koko sarjan parhaista hetkistä tähän asti.
Seuraavassa jaksossa (Double of Nothing) Angel alkaa edellisen osan toimintashokin jälkeen käsitellä suruaan, mikä toimii. Wesleyn ankeus vain pahenee, kun Fred käy kertomassa sairaalassa, että Wesleyn ei pidä enää näyttää naamaansa hotellilla. Samalla hän myös paljastaa, että koko isä tappaa pojan -ennustus oli huijaus, mikä ei varmasti ainakaan helpota Wesleyn tuskaa. Hän siis on uhrannut ystävyytensä ja koko elämäntarkoituksensa turhaan, vain jonkun toisen juonen eteen. Kohtalon ironiaa on myös se, että asiasta kertoo Fred, jota kohtaa Wesleylla on tunteita. Kreikkalaisen tragedian mieleen tuova kohtalo on erinomaisesti kirjoitettu ja Wesley paranee hahmona edelleen, surullisen hahmon ritari käy todella sääliksi. Wesleyn kohtalon ulkopuolella jakso ei sitten toimikaan yhtä hyvin, sillä tarina Gunnin aikaisemmasta sielukaupasta on aika väkinäinen. Etenkin kun lopussa vielä paljastuu, että mies oikeasti myi sielunsa saadakseen auton. Huoh. Syventäähän tämä Gunnin hahmoa taas hiukan lisää, mutta idea on silti melko turha sivujuonne. Kokonaisuutena Double or Nothing on mainion synkillä hetkillä maustettu perustason jakso.
Katsottava perustaso jatkuu jaksossa The Price, jossa Angelin aikaisemman taikuuden kustannukset saapuvat vainoamaan jengiä. Vettä imevät mustekalaotukset toimivat pelotteena kohtalaisen hyvin ja synkässä hotellissa metsästämisessä on pientä Aliens-vainoharhaa. Wesleytä näkyy vähän, mutta lyhyt pätkä paljastaa mielenkiintoisesti, että Wesley ainakin yrittää siirtää syyn nykyiseen tilaansa osittain Angelin ja muiden vastuulle. Lopussa ulottuvuusportista paikalle putoava örkki on varmaankin koko sarjan surkein tietokonetehoste tähän mennessä, otus yksinkertaisesti näyttää sokean miehen renderoimalta. Viimeinen kuva pitää mielenkiinnon yllä, kun hirviön perässä paikalle pelmahtaa teini-ikään toisessa ulottuvuudessa ehtinyt Connor.
A New World jatkaa tarinaa suoraan edellisen osan lopusta. Alun Matrix-henkinen toimintapätkä on aika kuppaista katsottavaa, vaikka Connor saakin heitettyä pari tyylikästä backflipiä. Paikalta karkaava Connor törmää hyvin maailman surkeimpiin asioihin, eikä LA varmaan tunnu paljoakaan aikaisempaa ulottuvuutta viehättämältä paikalta. Ensin törmätään huumediileriin ja sitten uusi ja ainoa ystävä kuolee yliannostukseen. Angelin ja Connorin välille tuntuu lopulta syntyvän hiukan kontaktia, mutta lopulta paljastuukin, että koko homma saattaa taas olla vain osa Holtzin juonta. Wesley saa taas kunnian vastata jakson parhaasta osuudesta, kun Lilah ilmestyy houkuttelemaan elämän kolhimaa miestä W&H:n leipiin. Vaikka ajatus periaatteessa on Wesleylle vastenmielinen, niin hahmosta silti näkee, että ehkä nykyisessä tilanteessa Lilahille työskentely ei välttämättä ole täysin pois laskuista. Myös Lilah huomaa tämän ja jättää Wesleyn ovelasti märehtimään Danten infernoa. Kokonaisuutena A New World on jälleen viihdyttävä perusjakso, ei sen enempää tai vähempää.
Holtzin ovelasti kirjoitettu hahmo saa viimeisen nerokkaan silauksensa kauden toiseksi viimeisessä jaksossa (Benediction). Siinä Holtz toteaa tajunneensa toisessa ulottuvuudessa viettämänään aikana, että vain rakkaus on vihaa voimakkaampi voima. Viimeinen keskustelu Holtzin ja Angelin välillä on erinomainen ja Holtz huijaa lopulta kaikkia, Connor mukaan lukien. Nopeasti ajateltuna voisi luulla, että Holtz on lopulta tajunnut Connorin kuuluvan isänsä luokse ja antavan Connorin edun mennä oman kostonsa edelle. Näin ei kuitenkaan käy, vaan Holtz on vain tajunnut, että rakkauden avulla hän voi lopulta kostaa Angelille kaikkein kipeimmällä mahdollisella tavalla. Hän lähettää Connorin muka hyvin aikein Angelin luokse, mutta pakottaakin toisaalla Jessican pistämään hänet hengiltä terävällä piikillä niin, että kaulaan jää vain kaksi vampyyripuremalta näyttävää jälkeä. Connor saapuu paikalle ja luulee Angelin tappaneen Holtzin. Rakkaus isähahmoa kohtaa ajaa Connorin lopulta kostamaan Angelille Holtzin puolesta, eli rakkaus on vihaa voimakkaampaa. Oman pojan petturuus tulee olemaan Angelille paljon kivuliaampaa kuin Holtzin mikään teko koskaan olisi voinut lopulta olla. Erinomaisen nerokkaasta juonirakenteesta huolimatta jakso ei silti kokonaisuutena kohoa korkeuksiin vaan on hyvää perusviihdettä.
Keskinkertaisen hyvä, mutta vain muutamaan otteeseen loistava kausi saa osuvan päätöksen jaksossa Tomorrow. Connor huijaa Angelin uskomaan, että hän on vihdoin valmis hyväksymään Angelin isähahmokseen. Todellisuudessa hän vain luikertelee lähemmäs lopullista petosta varten. Samaan aikaan Wesley ajautuu yhä synkemmille vesille ja nyt hän on jo kirjaimellisesti samassa sängyssä Lilahin kanssa. Hahmon lopullinen tila jää sopivasti epäselväksi, katsoja ei voi olla varma, työskenteleekö Wesley nyt W&H:lle vai ei. Cordelian askensio seuraavalle tasolle on hiukan väkisin väännetyn oloinen lisäkoukku jakson päätökselle, aivan kuin Angelin upottaminen mereen ei olisi riittävä cliffhanger. Päätöksen tunnelmat ovat melko lailla epätoivoiset ja synkät: jengi on hajonnut osiin ja Gunn ja Fred jäävät ihmettelemään hotelliin Angelin vajotessa arkussaan hiljalleen meren samettiseen pimeyteen. Päätös on hieno ja jättää innostuksen seuraavalle kaudelle, muuten jakso on perustason katsottavaa viihdettä. Idea Angelin upottamisesta arkussa mereen on sopivan karu ja omalla runollisella tavallaan toimiva.
Kolmoskausi on kokonaisuutena ristiriitainen paketti. Vaikka yleistaso on viihdyttävä, niin mukaan ei ole silti eksynyt kuin pari erinomaista jaksoa. Toisaalta vastapainona mukana ei ole oikeastaan yhtään kokonaan surkeaa esitystä. Tämän takia kausi tuntuu hiukan liian tasapaksulta matolta, jossa ei ole erityisiä kohokohtia tai laskuja.
Vaikka kausi on oikeastaan kakkoskauttakin synkempi, niin tätä tunnelmaa ei saada kunnolla välitettyä katsojalle asti. Synkkyys on tapahtumissa läsnä, mutta se ei oikein tunnu missään. Tämä on iso menetys, etenkin kun vertaa erinomaisen tunnelmalliseen kakkoskauteen.
Kolmoskauden vahvuudet löytyvät hahmoista, sillä siinä missä kakkoskaudella rakennettiin tunnelmaa, luottaa kolmoskausi enemmän hahmokehitykseen. Nerokkaasti kirjoitettu Holtz on koko kauden ehdoton tukijalka, vaikka vanhan vampyyrinmetsästäjän kärrääminen nykypäivään tuntuukin aluksi huonolta idealta. Pelkän sokeasti kostoa jahtaavan karikatyyrin sijasta Holtzista rakennetaan omalla tavallaan moraalinen, pistävän älykäs ja tarkkaavainen mies. Hahmo paranee koko kehityskaarensa ajan ja vasta lopullinen, omaan kuolemaan liittyvä koukku on se kaikkein kieroin. Näyttelijäksi on myös löydetty osaan erinomaisesti istuva, hypnoottisen kähisevällä äänellä puhuva karismaattinen sänkileuka.
Näyttelijöistä puhuttaessa kauden heikoin lenkki on puolestaan Connoria esittävä maitonaama. Pojassa ei ole hyppysellistäkään karismaa, mikä vie Connorin hahmosta paljon tehoja. Toivottavasti kesäloma ennen neloskautta on käytetty näyttelyharjoituksiin.
Varsinaisista päähahmoista ehdottomaksi suosikikseni kohoaa jatkuvasti synkistyvä Wesley. Jos joku olisi väittänyt tällaista hahmon ilmestyessä Buffyyn, niin en olisi ikinä uskonut. Vinkuvasta ärsyttävyydestä on saatu parissa vuodessa muokattua karismaattinen surullisen hahmo ritari, jonka vastoinkäymiset ja kohtalot oikeasti satuttavat. Omalla tavallaan Wesley on Angelin Spike.
Kausivertailussa kolmoskausi jää selvästi kakkosen varjoon, mutta on silti kilometrikaupalla ykköstä parempi. Hyvänä puolena muutkin hahmot saavat Angelin lisäksi nyt hiukan lisää lihaa luittensa ympärille, mutta samalla nämä usein aika turhan oloiset sivujuonteet syövät tehoa itse varsinaiselta päädraamalta. Päätösjakson synkistä asetelmista on joka tapauksessa hyvä jatkaa uuteen kauteen. Yritän selvitä sen katsomisesta hiukan kolmoskautta nopeammin.
