Elokuvakriitikoista mutantoituneet pelikriitikot peräänkuuluttavat peleiltä kunnon tarinoita. Kyseessä on sama popula, joka vuodesta toiseen valitsee samat ikivanhat räpellykset, Citizen Kane kärjessä, maailman parhaiksi elokuviksi. Mutta heillä on kuitenkin pointtinsa.
Käytännön miehenä olen katsonut, että pelit ovat niin nuori ja käymistilassa oleva taiteenala, että älykästä sisältöä on turha vielä vaatia. Kesti se elokuviltakin vuosikymmeniä. Nyt elokuvat ovat tulossa kohti pelejä: pienimmän yhteisen nimittäjän mukaan tehtyjä efektipläjäyksiä sataan kertaan nähtyjen perusjuonien kera.
Mafia avasi silmäni. Toivon, että maailmassa on oikeutta ja että Mafia myy aivan käsittämättömän paljon. Niin paljon, että jopa pelipisneksen pihallaoleva perässähiihtäjälauma alkaa kuvitella sisällön oleva seuraava Graalin malja.
Mafiassa on mielenjääviä kohtauksia ja vuorosanoja, sekä "sankari", joka on komea, miellyttävä ja paha. Onko Mafia vertaansa vailla oleva mestariteos? Ei. Ei siinä ole Oliver Stonen käsikirjoitusta, Scorsesen ohjaamia välianimaatioita tai De Niro/Pesci -parivaljakkoa näyttelijöinä. Mafiassa asiat on "vain" tehty hyvin, yksityiskohtaisesti, ammattitaitoisesti ja pelaajaa aliarvioimatta. Sokeiden maassa jopa yksisilmäinen on kuningas.
Miten on mahdollista, että elokuvabisneksen kokoluokassa pyörivällä pelibisneksellä on vielä niin amatöörimäinen ote? Luulisi, että kun pikku pelitalot ovat fuusioituneet mahtitaloiksi, synergia nostaisi rumaa päätään. Electronic Artsin, Activisionin ja muiden voisi kuvitella palkkaavan tallin lahjakkaita, läpimurtoa etsiviä käsikirjoittajia ja ohjaajia, jotka puhaltaisivat ryhtiä pelien tarinallisiin elementteihin. Miksei ole pelien ääninäyttelijöiden rekisteriä, josta poimitaan oikeasti ammattitaitoisia tyyppejä (käheä pahis, sivistynyt brittiaksentti, ilkeä saksalainen)?
Turhaa lätinää
Pelien tarinankuljetukseen ja esittämiseen liittyvät ongelmat eivät tunnu isoilta. Silti ääninäyttely on todella harvoin muuta kuin halpojen Ö-luokan kykyjen onnetonta ylinäyttelyä. Toisaalta, jotta uskaltaa palkata saman tason nimiä kuin esimerkiksi GTA3:n Ray Liottat ja muut tutut, pelin täytyy olla etukäteen varma hitti.
Miksei käytetä tuntemattomia, mutta silti hyviä tai edes perusammattitaitoisia näyttelijöitä? Annetaanko puheosat suoraan tyttöystävälle, äidille tai kolmelle parhaalle kaverille?
Jos ääninäyttelijöitä jaksaa kuunnella, tuska iskee heidän lätinänsä sisällöstä. Suurimmat erheet dialogissa ovat määrä, jankkaus ja latteudet. No One Lives Foreverin toinen nimi olisi voinut olla Everybody Talks Forever. Joka tehtävän välissä jauhettiin ja vatvottiin asioita niin ettei jaksanut katsoa ja kuunnella. Monessa seikkailu- ja roolipelissä olisi kaivattu toimittajaa, joka olisi stilisoinut paskanjauhannasta tyhjät pois. Toisaalta esimerkiksi Max Paynen sinänsä yliammuttu synkistely antoi pelille selkeän oma ilmeen, vähän niin kuin arskaenglanti maustoi Schwarzeneggerin hyviä elokuvia.
Kulkeeko tarina?
Mafiassa ei ole sen kummempaa tarinaa kuin Tommy Angelon ura mafian palveluksessa ja syyt, jotka saivat hänet rikkomaan Omertan lakia. Se riittää, ei siinä mitään väkisin väännettyä "Don! Olen...avioton poikasi!" -dramatiikkaa tarvita. Olin ihan varma, että herra Angelo tulee synnintuntoon, katuu rikoksiaan ja sovittaa ne vaikka ampumalla kaikki muut mafiaveljet, mutta Mafian tarina kantoi viimeisiin sekunteihin asti.
Harvassa pelissä juoni on muuta kuin tarjouskliseelaatikosta noukittu raami, johon ripustetaan toimintaa tai # joskus " puzzleja. Parhaat juonet löytyvät seikkailupeleistä tai niiden lähisukulaisista roolipeleistä. Lucasin seikkailupelit Grim Fandangoon asti ovat niin hyviä, että ne pelaa ratkaisu kädessä vain hienon tarinan takia. Falloutit ja Planescape: Torment sisältävät poikkeuksellisen paljon palkitsevaa tekstiä.
Juonta ei tarvita kun pelimaailmaan lisätään tarpeeksi sälää ja omat lait. Nethack, Morrowind ja Grand Theft Auto 3 kirjoittavat omat tarinansa, Deus Ex onnistuu kohoamaan yli lähinnä koomisen kliseisestä JC Dentonista ja pelimaailman uskottavuusongelmista, niin kuin huussista löytyvistä parannuspaketeista.
Max Paynesta julkaisemisen aikana kohistiin paljon juonen ja tarinan ymppäämisestä peleihin. Kyselin tukulta Maxia pelanneita, muistavatko he nyt vuosi julkaisun jälkeen, mikä oli kupletin juoni ja kuka oli pääpahis. Vain Tuomas muisti pääpahiksen olevan ehkä nainen, ja sitten siinä oli mafiapomo jossain. Juonen kulusta ei selvää käsitystä ollut kenelläkään.
Vain rusinat kakusta
En pidä tyylistä, jossa hiippaillaan kaksi tuntia varastossa, ammutaan sata vastustajaa ja lopussa juonta nytkäytetään välianimaatiolla pitkät pätkät. Oppia pitää ottaa elokuvista: niissä tylsä rutiini leikataan pois ja ruudulle jätetään kohokohdat. Peleissä tehdään päinvastoin. Star Wars Episode I:n alussa Obi-Wan ja Qui-Gon Jinn pakenevat hetkessä Kauppaliiton alukselta. Pelissä tämä on venytetty pitkäksi, tuskaiseksi sokkelokidutukseksi. Tässä tiivistyy ehkäpä parhaiten pelien ongelma tarinankuljetuksessa.
Juonta pitää kuljettaa itse pelissä, tehtävien aikana ja pelin moottorilla, jos suinkin mahdollista. Pelaajan pitää itse hypätä räjähtävästä laivasta mereen, ei katsoa sitä välianimaatiosta. Herran jumala, siinähän se pelien viehätys on, että olen tekijä, en katselija! Juuri kun olen saamassa palkintoni ja pääpahis makaa edessäni, palkinnon kuittaakin joku typerä animaatiopätkä.
Tehtävät pitäisi pitää lyhyen napakoina. Mafiaa taas puffatakseni siinä yksi sikermä rajoittuu ravintolan ympärille, sen jatko pikkuiseen asuntoon ja sen pihaan. Peli kulkee hienosti.
Mafia kuulemma käytti oikeaa ohjaajaa, ja siltä se ainakin näyttää. Ei mitään klassista "pannaan tähän pari minuuttia tota jätkää, kun se kävelee toimistostaan labraan", tai eeppisiä "avaruusalus lähestyy planeettaa minuuttikaupalla". Oikeat ihmiset eivät myöskään keikuta päätään ja heiluta raajojaan (no ok, poikkeus vahvistaa säännön) tai seiso tikkuna kädet sivuilla ja lengota suuta. Kyvyttömyys rytmittää tarinaa ja silkka pitkäveteisyys leimaavat pelejä. Vain pelintekijä voi kätkeä juonen pelistä löytyviin kirjoihin.
Mafiassa näkyy myös syy, miksi kinemaattinen toteutus ei aina ole ratkaisu: Tommy Angelon tarina vie kolme romppua. Ei ne romput mitään maksa, mutta se millä ne täytetään, se vie aikaa ja rahaa.
Katsotaan nyt miten Mafian käy.
