Vapaa tahto on pelottava asia. Entä jos valitseekin väärin ja kaikki hajoaa?
The Stanley Parable on vuoden merkillisimpiä julkaisuja. Se on kokeellinen kevytseikkailu, interaktiivinen sketsisarja, eksistentiaalinen arvoitus ja tutkielma peleistä kerrontavälineenä, kaikki samalla kertaa. Lopputulos lyö montun auki luovuudellaan.
Pelin sankari Stanley, oman elämänsä B. Virtanen, saapuu töihin vain huomatakseen, ettei paikalla näy ristin sielua. Stanley rymyää aikansa toimistokompleksissa, kunnes vastaan tulee kaksi avointa ovea. Samassa kertojanääni kuuluttaa: ”Stanley astui vasemmanpuoleisesta ovesta.” Hämmennys on valmis annosteltavaksi.
Nerokkaasta alkuasetelmasta lähtee keriytymään auki valintojen sarja, jossa ainoa vakio on epävarmuus. Pitääkö kertojaa totella ja miksi? Meneekö peli särki, jos käskyjä uhmaa? Teki mitä tahansa, lopputulos yllättää varmasti. Stanleyn matka alkaa toimistomiljöössä, mutta sen ei ole mikään pakko päättyä siellä. Ollenkaan. The Stanley Parable ei pelkää käyttää moukaria neljänteen seinään.
Pelattavuuden puolesta liikutetaan rajoitetulla paletilla, mutta siitä saadaan yllättävän paljon irti. Vaikka pelissä lähinnä reagoidaan kertojan asettamiin valintatilanteisiin, niitä on paljon. The Stanley Parablen koko idea on siinä, että se kuuluu kahlata läpi uudestaan ja uudestaan, tehden asioita eri tavalla ja yrittäen löytää kaikki lukuisat loput ja pääsiäismunat. Niitä voi bongata ihan mistä vain. Jo luutakomerossa seisoskelu voi olla yllättävän palkitsevaa (muistakaa, pelissä).
Koko paketti on kyllästetty huumorilla, täydellisen hengettömistä toimistotiloista aina kertojan hölmöihin selostuksiin asti. Tyylitajuinen, valppaan mielen palkitseva kerronta tuo mieleen Valven tuotokset, varsinkin Portalit. Ei huono peliltä, joka sai alkunsa Half-Life 2:n modina.
Kakku on valetta, Stanleyn tarina on totta.
91 pistettä + Pelit suosittelee
The Stanley Parable pursuaa enemmän käänteitä, yllätyksiä ja nauruja kuin kymmenen peruspeliä yhteensä.
The Stanley Parable on vuoden merkillisimpiä julkaisuja. Se on kokeellinen kevytseikkailu, interaktiivinen sketsisarja, eksistentiaalinen arvoitus ja tutkielma peleistä kerrontavälineenä, kaikki samalla kertaa. Lopputulos on kieltämättä omaperäinen, mutta kaukana tyydyttävästä.
The Stanley Parable on peli valinnoista. Aluksi niiden seurausten yllättävyys ihastuttaa. Kuinka kekseliäitä kehittäjät ovatkaan olleet! Mutta mikä merkitys valinnoilla on, jos koskaan ei voi tietää, mihin ne johtavat? Peli kyllä tykittää eetteriin toinen toistaan palkitsevampia kohtauksia, mutta kaiken taustalla maistuu ikävästi noppa. Välillä tulee ykkönen, välillä kutonen, kummastakaan en ole vastuussa minä.
Tämä kaikki saa The Stanley Parablen tuntumaan passiivisemmalta kokemukselta kuin mitä se onkaan. Vaikka juna vaihtaisikin välillä kiskoja, kulkee se silti raiteilla. Lisäksi minua alkaa hiljalleen tympäistä pelit, joissa vain kävellään eteenpäin putkessa ja kuunnellaan kertojan juttuja. Dear Esther ja A Machine for Pigs olivat kivoja, mutta nyt alkaa jo väsyttää.
Onneksi The Stanley Parable on täynnä mehukasta läpänheittoa, vai mitä? No joo, mutta välillä tuntuu, että peli taantuu pelkäksi vitsikoneeksi. Kun on löytänyt sen kymmenennen hah-hah-hauskan lopun, jossa kertoja myöntää tarinan sotkeutuneen peruuttamattomasti, alkaa epäillä, onko missään lopulta mitään järkeä. ”Oikea” loppu olisi saattanut olla vastoin pelin ideaa, mutta se olisi voinut sitoa irrallisen metakomedian jotenkin yhteen.
The Stanley Parablen lähtökohta on mahtava, mutta sivustaseuraamisen fiilis ja pisteen puuttuminen i:n päältä alkavat nopeasti turhauttaa. Eikun, oliko se sittenkin koko homman perimmäinen tarkoitus? Aivot... Kramppi...
69 pistettä
Omintakeinen idea kaatuu päämäärättömyyteen ja valintojen merkityksettömyyteen. Tarina kadonneen tarinan metsästyksestä ei nappaa.
The Stanley Parable on vuoden merkillisimpiä julkaisuja. Se on kokeellinen kevytseikkailu, interaktiivinen sketsisarja, eksistentiaalinen arvoitus ja tutkielma peleistä kerrontavälineenä, kaikki samalla kertaa. Ei siis ihme, että sen esittämissä ideoissa riittää sulateltavaa.
Moni peli ratsastaa valinnanvapaudella, mutta ovatko ennalta käsikirjoitetut valinnat vain varjojen leikkiä luolan seinällä? Onko pelien rajojen hakeminen ja niiden tahallinen rikkominen (esimerkiksi glitchien tai häröjen speedrunien muodossa) lopulta sitä palkitsevinta pelaamista? Kuka istuu ratissa, pelaaja vai pelintekijä? Kääk?
The Stanley Parable ruotii hyvin myös sitä, kuinka järjettömiä useiden pelien tavoitteet ovat. Olemme valmiita alentumaan mitä typerimpiin napinpainelusulkeisiin ihan vain, koska peli niin käskee. Achievementit ovat tämän kehityksen eräänlainen päätepiste, ja niitä The Stanley Parable parodioi kymppi plussan arvoisesti. Kenenkään ei pitäisi ansaita kunnialätkää siitä, että on tuhlannut aikaansa (lukittujen) toimisto-ovien klikkailuun. Ei edes minun, vaikka niin luonnollisesti tein.
Toisaalta The Stanley Parable syleilee absurdia kaikin rinnoin. Pelit saattavat olla hyödytöntä ajanvietettä, vaan mikä tässä maailmassa ei ole? Pakko se kivi on sinne vuoren huipulle vierittää, vaikka se tulisi saman tien alas. Olennaisinta on nauttia prosessista. The Stanley Parable havainnollistaa hienosti, miten päämäärä ja päämäärättömyys asustavat saman kolikon eri puolilla. Jos tämä kuulostaa paradoksaaliselta, niin sitä elämä valitettavasti on.
The Stanley Parable ei anna valmiita vastauksia, mutta se esittää hyviä kysymyksiä.
(ikuisuusmerkki pisteiden tilalle)
Pelitarinateoreetikkojen uusi lempilapsi on syntynyt.
The Stanley Parable on vuoden merkillisimpiä julkaisuja. Se on kokeellinen kevytseikkailu, interakt-- No niin. Toisin kuin itse peli, minä ajattelin tarjoilla ihka oikean the endin lopullisella totuudella.
The Stanley Parablen konseptia ei voi kuin ihailla. Lyhyt peli, joka kuuluu pelata läpi monta kertaa ja on joka kerralla erilainen? Kyllä kiitos! Haittaa ei ole siitäkään, että pelintekijät tuntuvat aina olevan askeleen edellä. Keksi tehdä mitä tahansa outoa, kertoja on aina tilanteen tasalla. Tämä on peli, joka palkitsee luovan ajattelun ja pienten yksityiskohtien huomioimisen. Jo pelkät achievementit saavat nauramaan (”Älä pelaa peliä viiteen vuoteen”).
The Stanley Parable on hauska, nokkela, ajatuksia herättävä ja vaikka mitä. Se on peli, johon on helppo ihastua. Minä ihastuin, sitten vihastuin ja lopulta katosin pohdiskeluihin. Stanleyn tavoin kiersin kehää pitkin alati erilaista, alati samanlaista Möbiuksen nauhaa, kunnes näin valon. The Stanley Parable on erinomainen metapeli pelaamisesta, mutta sen ylitsevyöryvä itsetietoisuus jätti minut hieman etäiseksi. Tiedostan, että minun jos kenen pitäisi olla tästä muotokokeilusta aivan pähkinöinä, mutta siinä missä aivot tottelevat, sydän ei.
Oli Stanleyn ristiretkestä mitä mieltä tahansa, sen ainutlaatuisuutta ei käy kiistäminen. Antichamberin tavoin se näyttää, mitä kyseenalaistamattomien konventioiden rikkomisella saadaan aikaan. Toiset tykkää, toiset ei, mutta ainakaan lopputulos ei ole mitäänsanomaton. Ja se on tärkeintä.
Erityisplussa lohkeaa timanttisesta demosta, joka välittää pelin hengen täydellisesti spoilaamatta mitään. Demo kannattaa tarkastaa, vaikka kokoversio olisi plakkarissa, sillä se on paitsi oma itsenäinen prologinsa myös kannanotto pelidemojen katoamiseen. Kun vastaan tuli kuuluisia demoja esittelevä kunniaseinä, putosin tuolilta.
Sitten kapusin takaisin ja jatkoin pelaamista. Mielessäni pyöri vain kysymys: ”Miten kaikki tulisi lopulta päättymään?”
Aleksandr Manzos
84
