Telaketjujen kolina, jylisevä tykistökeskitys ja paniikissa maata halailevat miehet ovat tärkeässä osassa sodan teatterissa. Rekvisiittaa löytyy, mutta näyttelijät ovat usein tyhmiä ja ohjaaja pahasti hukassa.
Theatre of War on tosiaikainen taktiikkapeli hyvin realistisella otteella. Mukana ei ole rakentelua tai muuta turhaa, näytelmä keskittyy puhtaasti itse asiaan, raakaan sotimiseen. Me kotikenraalit olemme odottaneet Theatrea jo vuosia, mutta jostain syystä matka kesti. Eikä ainakaan viilauksen vuoksi.
Rekvisiittaa hankkimassa
Sodan näyttämöllä ovat esillä kaikki Euroopan rintamat. Liittyä voi niin Saksan, Ranskan, Puolan, Neuvostoliiton kuin yhteiseen anglosaksiseen armeijaan. Puolan kampanjassa on vain kolme tehtävää, isommissa kampanjoissa vuorosanoja on riittänyt kymmenkuntaan. Roolisuorituksissa panostetaan puolustamiseen ja hyökkäämiseen.
Kohtausten välillä sotilaat saavat kokemusta, jolla parannellaan erilaisia taitoja. Jos sotilas kuolee, tilalle tulee puhdas aloittelija. Tämä kannustaa kiintymään ja pitämään huolta sotilaistaan.
Ennen jokaista kohtausta ohjaaja valitsee rekvisiittaa ja esiintyjiä niin paljon kuin pisteet riittävät. Kamaa löytyy niin sotilaista tankkien kautta tykkeihin sekä muuhun sotahärpäkkeeseen. Ilmaiskuista ja tykistötuesta päättää koko produktion ohjaaja, mutta tulenjohtajista ei ole kuultu kuin huhuja.
Esiintymislavalle tilpehööri ja sotilaat asetellaan alan normisäädöksiin mukaan rajatulle alueelle. Taistelukentät ovat näennäisesti isoja, mutta todellisuudessa aika pieniä. Tosin osastotkin koostuvat vain muutamasta tankista ja parista kolmesta joukkueesta jalkaväkeä, joten suurta rintamavastuuta on turha odottaa. Eniten häiritsee se, että esiintymislavana on jalkapallokenttä eikä hiekkalaatikko, eli usein pitkä mutta kapea. Silloin koukkaaminen on hyvin hankalaa ja puolustuksessakin mahdollisuus pussittamiseen heikkenee radikaalisti.
Ensimmäinen näytös
Käskyjä on perusliuta, mutta oudosti niitä ei saa ketjutettua. Tämä on tosiaikaisessa pelissä suuri puute, koska ketjutetut ja parhaimmillaan ajastetut käskyketjut mahdollistavat tehokkaimmat taktiikat. Nyt pelissä joutuu etenkin hyökkäystehtävissä hakkaamaan pausea, jotta liikkeissä olisi jonkinlaista samanaikaisuutta.
Todentuntuisuus on osittain viskattu pois ja korvattu käytännön realismilla. Kuka tahansa sotilas voi kaapata vapaan tykin, hylätyn tankin tai muun kulkuneuvon, mutta vain jotkut osaavat esimerkiksi käyttää tykkiä paremmin. Samaten sotilaat voivat poimia yksilölliseen taisteluvyöhönsä kamaa taistelukentältä. Sotilasta voi käskeä käyttämään kakkosasetta kuten kranaatteja, ja myös tankeissa sekä tykeissä on kakkosase. Säädettävää siis on, mutta esimerkiksi liittoutuneiden kampanja alkaa kuudenkymmenen laskuvarjojääkärin käskyttämisellä, jolloin nysväys alkoi hiljalleen jurppia.
Sodan teatterissa improvisaatio on pop, sillä sotilaat ja ajoneuvot eivät komennoista liiemmin perusta. Ainoastaan sotilaiden etenemistapaan (rynnäkkö, polviasento, ryömiminen) vaikuttavat käskyt jäävät voimaan, muuten joukkueet ottavat muodokseen häröpallon, vaikka olisit juuri äsken vetänyt koko konkkaronkan suoraksi linjaksi.
Tankkeja on syytä ajoittain käskeä pysymään paikoillaan tai ne ajavat mielestään parempaan paikkaan, joka on turhan usein vihollisen panssarien tai pst-tykkien ristituli. Sieltä tulee äkkilähtö parempaan paikkaan.
Kerran seurasin, kuinka kolme sinkomiestä juoksi kahden panssariauton ympärillä eikä kukaan tajunnut ampua. Panssariautot tajusivat, ja pian kolme maatuskaa itki babuskojaan.
Vastanäyttelijöiden esityksellekään ei aplodeja jymise. Hyökkäystehtävissä vaikeus on haettu ylivoimasta, joten kun valtaa yhden juoksuhaudan, vastassa on uusia ja niiden takana lisää pst-tykkejä. Puolustustehtävissä alkuasemat ovat lähtökohtaisesti aina hiukan huonot ja ylivoimainen vihollinen varmasti tulee jossain vaiheessa sivustasta, kuten kässäri määrää. Ajoittain mieleen tulee legendaarinen Warhammer: Dark Omen, jossa paslemaisten kenttien läpäisy perustui vihollisen liikkeiden muistamiseen eikä niinkään taktikointiin.
Hyökkäystehtävissä on hankala improvisoida. Pitää vain rukoilla, että tankit tuhoavat vihollisen tankit ja pst-tykit ensin. Puolustuksessa kokeilin pari kertaa turvallisempaa ryhmitystä, mutta seurauksena oli yleensä pattitilanne. Ensimmäinen hyökkäysaalto tuhoutui linjojen eteen, mutta toinen jäi sinne, missä alkuasetusten mukaan joukkojeni olisi pitänyt olla. Tekoäly on siis todella viisas tai sitten se osannut tehdä mitään, koska joukkoni eivät olleet siellä missä piti. Homma jähmettyi, sillä minun joukoilleni hyökkäys olisi ollut itsemurha.
Taustakankaat
Taistelukenttä näyttää ihan hyvältä. Ei ihme, sillä taustalla rullaa IL-2 Sturmovik -lentosimulaattorien grafiikkamoottori. Sotilaita voi zuumata aina silmänvalkuaisiin asti ja etenkin tankit ovat nättejä. Tykistökeskityksissä voi aistia kotikatsomoon asti stuntnäyttelijän paniikkitilan teräsmurkuloiden sataessa taivaalta. Suurena miinuksena on tulipalojen, savun, pölyn ja muiden näkyvyyteen vaikuttavien tekijöiden täydellinen puute, jonka vuoksi koukkaukset ovat itsemurhaa.
Orkesterimontun porukka soittaa normaalia paisuttelua ja efektimiehet ovat hankkineet ihan kunnon tehosteet. Jokaisen maan tyypit puhuvat omaa kieltänsä.
Pelaaminen ei ole sujuvaa. Alussa käyttöliittymä tuntuu ihan viksulta ja vilmaattiselta, mutta jossain vaiheessa kameran kankea käyttöliittymä alkaa rassata. Sopivalla käskytysetäisyydellä on hankala nähdä, onko konekiväärimies puun takana vai vieressä aukealla. Tarkka käskytys menee nysväämiseksi, jolloin sujuva kamera olisi todella kullanarvoinen. Kankeus jyrää hyvät puolet, kuten selkeän näkökentän ilmoittamisen ja monet muut pikkujutut, jotka muuten tekevät pelaamisesta mukavaa.
Yksittäisten ukkelien komentaminen on rasittavaa, mutta sotilaiden improvisointi haittaa ryhmän käyttöä. Sääli, sillä lassoaminen ja koko joukkueen komentaminen upseeria klikkaamalla toimivat hyvin. Tykit ja tankit ovat varsin tarkkoja, paitsi satunnaisesti, kun saavat kestoräimekohtauksen. Logiikka siihen on hukassa, sillä hull down -tankki tai rinteessä oleva tykki tuntuvat olevan yhtä helposti tuhottavissa kuin avomaastossakin olevat. Etenkin suorasuuntaus- ja pst-tykkien miehistö kuolee turhan helposti sirpaleisiin.
Välikohtien tilannekartta on aika turha, sillä ”Voitto tai kuolema!” on selkeästi homman nimi, koska dynaamista kampanjaa ei ole.
Esirippu
Punaisten verhojen peittäessä näyttämön kriitikko alkaa kummastella, kenelle tämä on suunnattu. Eihän tämä ollutkaan realismilta haiseva puolalainen taide-elokuva, mutta ei efekteillä jylläävä viihdepläjäyskään.
Alun perin Theatre of Warin piti olla Combat Missioneiden ja Close Combattien lehtolapsi. Kummankaan vanhemman hyvät geenit eivät ole periytyneet, vaan äpärä on kuitannut perinnölliset taudit ja tuntuu sukurutsaiselta retardilta. Kankea kamera, tekoälyn outoudet ja käskytyksen vaikeudet tekevät pelaamisesta yksinkertaisesti ikävää.
Sodan teatteri ei lunasta mitään niistä massiivisista lupauksistaan, joita vuosia sitten sen niskaan kannettiin. Saman kokoluokan sotaa löytyy parempana peleissä Soldiers ja Faces of War. Ei Sodan Teatteri kuitenkaan ole sitä kamaa, jota Jumalan teatteri heitti Oulussa kymmenen vuotta sitten yleisön niskaan. Kyllä tätä voi pelata, jos tykkää ja jaksaa säätää sekä ummistaa silmänsä suuremmilta epäkohdilta.
74
