Click Entertainmentin laskuopissa Diablo kerrottuna seitsemällä on Throne of Darkness.
Kira Tsunayoshi on Yamaton maiden kelvottomin hallitsija satoihin vuosiin. Tsunayoshin pinnallisen elämän täyttävät ylellisyydet ja viikkoja kestävät dekadentit juhlat. Niin maallista elämää Tsunayoshi viettää, että hän suututtaa lopulta itse jumalatkin. Jumalten viha on karmea: Tsunayoshi sairastuu kuolemanvakavasti.
Henkitohtorit ja noidat ympäri Yamatoa kerääntyvät Tsunayoshin luokse etsimään parannuskeinoa, mutta turhaan. Tsunayoshin sairaus on parantumaton. Hallitsijan epätoivo kasvaa päivä päivältä. Kun demoniruhtinas Zanshinin munkki antaa lupauksen ikuisesta elämästä, Tsunayoshi ei epäröi. Munkin antama kuvottava eliksiiri täyttää Tsunayoshin ruumiin uudella elinvoimalla. Elinvoimalla nimeltä Zanshin.
Demoniruhtinaan riivaama Tsunayoshi ei ole enää kiinnostunut juhlimisesta, vaan kutsuu sotajoukkonsa koolle. Kaikki miehet määrätään nauttimaan samaa eliksiiriä. Kieltäytyjät teloitetaan.
Demonisen voiman korruptoima armeija käy välittömästi hyökkäykseen Tsunayoshin neljän daimion läänityksiä vastaan. Kolme daimiota kaatuu, mutta neljäs, Mokomaki Kusimuki, onnistuu kuin ihmeen kaupalla torjumaan hyökkäyksen. Tsunayoshin on kuoltava, päättelee daimio Mokomaki, ja lähettää seitsemän uskollisinta samuraitaan matkaan.
Seitsemän samuraita, yksi kohtalo
Throne of Darknessissa ei luoda omia hahmoja, vaan pelaaja valitsee samurai-ryhmänsä neljästä valmiiksi luodusta klaanista. Kuhunkin klaaniin kuuluu seitsemän samuraita: johtaja, miekkamestari, berserkki, jousimies, ninja, noita ja jätti.
Seitsemästä samuraista kentällä on kerrallaan vain neljä. Ylimääräiset samurait siirretään maagisesti daimionsa, sotaherransa, luokse keräämään voimia. Samuraita voi vapaasti siirrellä daimion maagiseen vaihtoaitioon ja sieltä takaisin - vaikka kesken taistelun, mikä onkin osa taktiikkaa. Pahasti haavoittuneet soturit on viisaampi heittää daimion luokse parannettavaksi kuin jättää hirviöiden tapettavaksi. Toisaalta kuolema on samuraille pelkkä hidaste, daimion voimat kun riittävät myös virvoittamaan tummien vetten taakse siirtyneet sankarit takaisin henkiin.
Lähitaisteluun erikoistuneiden samuraiden eli jätin, miekkamestarin ja berserkin paikka ryhmässä on välittömästi selvä: Nämä syöksyvät ensimmäisenä taisteluun ja ottavat vastaan pahimmat osumat. Johtaja taas jää hieman väliinputoajaksi. Ylimääräinen karisma kyllä auttaa saamaan alennusta ostoksiin sepältä, mutta taistelussa johtaja ei loista liioin soturina eikä loitsunheittäjänä.
Myös noidan käyttökelpoisuus jättää toivomisen varaa. Kun taikoihin tarvittava ki-voima on kulutettu loppuun, noita on kentällä lähes hyödytön. Koska kaikki muutkin samurait osaavat taikoa, hitaasti kokemusta keräävä noita saattaa pian jäädä ki-voimineen kakkoseksi esimerkiksi ninjalle tai kaikin puolin etevälle miekkamestarille.
Ahkeralla ja määrätietoisella peluuttamisella niin noidan kuin johtajankin kokemustasoja on kuitenkin mahdollista kartuttaa. Kokenut noita tuhovoimaisine loitsuineen on pelin loppuvaiheissa välttämätön.
Seitsemän repullista hittejä
Vaikka pelaajan ei tarvitse ohjata kerrallaan kuin yhtä soturia (muut seuraavat perässä tietokoneen ohjaamina), samurai-ryhmästä huolehtiminen on täysipäiväistä hommaa. Vaikka Throne of Darknessissa mätetään hirviöitä kuin viimeistä päivää, peli etenee suorastaan verkkaisen rauhallisessa tempossa. Seitsemässä samuraissa nimittäin riittää tolkuttomasti näperreltävää, kun käytännössä jokaisen vähänkin isomman taistelun jäljiltä joku ansaitsee uuden kokemustason, rikkoo varusteensa tai löytää hirviöltä lähempää tutkiskelua vaativan aarteen. Valehtelematta pelissä käyttää helposti puolet ajasta varuste- ja statistiikkaruutuja ihmetellessä.
Jos hahmon kehittäminen ja uusien taikaesineiden löytäminen oli mielestäsi Diablon hienoimpia puolia, tulet rakastamaan Throne of Darknessia. Se on kuitenkin rakkautta, joka saattaa mikromanageroida kenet tahansa hengiltä.
Esineiden siirtely samurailta toiselle on ensinnäkin tavattoman vaikeaa. Jos samurai on daimion luona, tämä on ensin teleportattava osaksi ryhmää, ennen kuin varusteen voi siirtää repusta toiseen. Rahan kannalta tämä on erityisen ärsyttävää, sillä samurait eivät jostain kumman syystä elä yhteistaloudessa. Suurta ostosta varten on siis käytävä joka ikisen samurain reppu lävitse ylimääräisten kolikoiden toivossa.
Pahakana kusikokosato
Vaikka amerikkalaisten tekemä onkin, Throne of Darkness tuntuu aiheeseen sopivan japanilaiselta. Värikkäässä ulkoasussa ei ole jälkeäkään Diablojen synkkyydestä ja grafiikka tuo hauskasti mieleen japanilaisten puupiirrosten pikkutarkan, liioitellun tyylin. Animaatio on sekin onnistunutta, samurait ovat juuri niin sulavaliikkeisen eläväisiä kuin pitääkin.
Samalla kun peli ammentaa ideoitaan keskiaikaisesta Japanista ja sen mytologioista, sen maailma jää väistämättä hieman vieraaksi länsimaalaiselle. Japanilaisten kansantarujen hirviöissä ei ole samanlaista tunnistettavuutta kuin perinteisen keskiaikafantasian örkeissä, lohikäärmeissä ja peikoissa.
Oma lukunsa ovat vielä pelin aseet ja varusteet, joissa ei ole tehty juuri lainkaan myönnytyksiä gaijinien (ei-japanilaisten) suuntaan. Niinpä kaikki vastaan tuleva roina on japanilaista ja nimetty sen mukaisesti. Katana (pitkämiekka) ja shuriken (heittotähti) vielä menisivät, mutta kabutowarin, nagamakin ja kumaden kanssa saa jo raaputella päätään. Kun varusteiden käyttökelpoisuutta (tai edes käyttötarkoitusta!) ei pysty pelkän nimen tai aina edes ulkonäön perusteella arvioimaan, pelaaja joutuu jatkuvasti lunttaamaan esineiden statistiikkoja.
Erilaisuus on lopulta Throne of Darknessille enemmän hyödyksi kuin haitaksi. Japanilaisuus saa pelin maailman tuntumaan tuoreelta ja uudelta, vaikka se opettelua vaatiikin.
Työ palkitsee tekijänsä
Throne of Darkness on jaettu lukuisiin miniseikkailuihin, joita ratkomalla peli etenee askel askeleelta. Siispä samurait kiertävät maaseutua etsimässä eloonjääneitä, auttamassa kyläläisiä ja kostamassa demoniruhtinaan puolelle kääntyneille luopio-daimioille.
Throne of Darknessin pelialue tuntuu suorastaan eksyttävän suurelta, osaksi jo siksi, ettei sitä ole jaettu selkeisiin tasoihin ja sektoreihin. Purot, metsät, pellot ja kylät elävöittävät maailmaa mukavasti.
Eksyttävyyden vastapainoksi peliin on keksitty nokkela navigointiapu: ruudun yläkulman minikartassa on aina merkittynä reitti seikkailun kannalta oleellisiin paikkoihin. Sokeasti reittiä seuraamalla saattaa kuitenkin missata juonen kannalta epäoleellisia hirviöleirejä, luolia ja muita pieniä yksityiskohtia.
Hirviöt käyvät päälle jatkuvana kymenä. Peli tarjoaa mahdollisuuden ohjeistaa tietokone-samuraita kahdellatoista erilaisella hyökkäysmuodostelmalla. Hyvä idea ei kuitenkaan aivan toimi, sillä muodostelmaa ei määritetä suhteessa pelaajan keskushahmon omiin liikkeisiin vaan ilmansuuntiin. Niinpä takariviin tarkoitettu noita/jousimies-parivaljakko saattaa väärään suuntaan liikkuessaan löytää itsensä samurai-ryhmän etulinjasta.
Pelissä kuitenkin pärjää mainiosti ilman muodostelmiakin. Tekoäly-samurait taistelevat pelaajan rinnalla kunniakkaasti ja ovat ihan oikeasti hyödyllisiä. Niinpä taktiikkakuviot voi halutessaan sivuuttaa kokonaan.
Throne of Darknessin taistelujen pahin ongelma piilee taikojen käytössä. Tekoäly ei osaa käyttää samuraiden mittavaa loitsuvalikoimaa dynaamisesti, vaan paukuttaa vain ja ainoastaan yhtä ja samaa aktiivisena olevaa taikaa. Aktiiviloitsun voi toki itse käydä vaihtamassa, mutta nopeasti etenevien taistelujen aikana se on käytännössä mahdotonta.
Throne of Darkness näyttää Diablolta ja sen pelaaminen muistuttaa Diabloa, mutta käytännössä se on aivan oma pelinsä. Siinä missä Diablo oli loppujen lopuksi varsin lyhytjännitteistä hirviöiden kuoliaaksi kliksuttelua, Throne of Darknessissa pelaaja joutuu tappamisen lisäksi keskittymään seitsemän samurainsa varustamiseen ja hahmonkehitykseen.
Ajan tuhraantuminen hahmojen kanssa nysväämiseen tuntuu ajoittain turhauttavalta, mutta lopulta on pakko myöntää, että juuri se tekee pelaamisesta niin palkitsevaa.
Tuomas Honkala
Yhteenveto: Toimintaroolipeli, jossa on sisältöä. Välillä liiaksi asti.
87
