Two Worldsin suurin synti on keskinkertaisuus. Oikeastaan mikään ei nouse harmaan massan yläpuolelle. Ulkoasu ja efektit ovat kelpoja, mutta täynnä hiomattomuutta ja räikeitä omituisuuksia, kuten aseen ja kilven leikkautuminen toisiinsa. Juoni ja hahmot ovat tunteita herättämätöntä perushuttua, eivät kiusaa eivätkä kiihota. Peli tarvitsisi kromia (vai pitäisikö fantasiamaailmassa sanoa, että pitsiä ja satiinia), ja veriroiskeita hyborialaisella teräksellä. Kaikkea sellaista pientä, jopa merkityksetöntä, joka saisi pelimaailman tuntumaan elävältä.
Suuri linnoituskaupunki ei saa tuntua kulissilta, jossa yhdentekevät hahmot patsastelevat muutaman seikkailuja jakavan hahmon keskellä ja kymmenen kasvottomaksi jäävää kauppiasta samoilla puheilla kaupittelee tarpeitaan. Sen pitää tuntua elävältä, hahmojen omanlaisiltaan yksilöiltä, vaikka sitten niitä vähentämällä. Enemmän uniikkia dialogia, enemmän pientä koristusta joka tekee eri paikoista tunnistettavia. Esimerkiksi nykypelien pakonomainen tarve saada kaikkeen puhetta on valtava taakka ja rajoite, joka olisi syytä unohtaa. Kyllä linnanneidon hunajainen ääni kuuluu aina paremmalta siellä omien korvien välissä kuin tietokoneelta B-luokan germaaninäyttelijättären laiskasti lausumana. Ilman puhepakkoa peliin saisi kyhättyä vaikka millaisia dialogeja.
Tietokoneroolipelit, enemmän kuin moni muu genre, nojaavat siihen, kuinka hyvin pelaaja saadaan imaistua maailmaan sisään. Näppärä hahmonkehitys ja näpsäkkä taistelusysteemi riittävät vain tiettyyn rajaan saakka. Loppu pitää tavoittaa tunnelmalla, joka syntyy pienistä asioista.
Tärkein kysymys kuuluu: onko Two Worldsia hauska pelata? Kaikesta valituksesta huolimatta, on. Kaksi maailmaa on helposti lähestyttävä, viihdyttävä hiekkalaatikkoroolipeli. Kun näitä ei pursua sisään ovista ja ikkunoista, myös pikkuserkku pääsee kentälle isojen poikien kanssa.
79
