Infinite Loop esittää: fantasian ja tosiaikastrategiapelien pahimmat kliseet yhdellä rompulla!
Pelin nimi sai minut ajattelemaan jotain Venäjän historiaan sijoittuvaa seikkailupeliä, mutta vielä mitä. Tosiaikastrategiahan tämä on, tällä kertaa siellä Settlers 3:n ja Age of Kingsin saappaanjäljissä. Vaikka peli bulgarialaista tekoa onkin, on tapahtumapaikkana tavallisen geneerinen tusinafantasiamaailma velhoineen, lohikäärmeineen ja epäkuolleineen.
Ei aivan yllättäen pelivaihtoehdot ovat lineaarinen kampanja sekä yksittäiset taistelut joko yksin- tai moninpelinä. Kampanjan juoni on kaivettu pölyttyneimpien fantasiakliseiden varastosta: Valtakunta on pimeyden voimien käsissä, mutta onneksi edesmenneen kuninkaan poika on varttunut mieheksi salassa pahiksilta ja pääsee nyt etsimään mahtavaa taikaesinettä, jolla kukistaa tyranni. Voi hyvä tavaton...
Juonta kuljetetaan varsin suurin hyppäyksin, eikä pelaajaparka tahdo pysyä mukana. Annetaan vain käskyjä, että nyt pitäisi ryöstää nämä veronkantajat ja sitten kiirehtiä puolustamaan tuota linnaa. Mitkä veronkantajat? Mitä linnaa? Miksi? Missä?
Yksittäistaistoja varten voi valita muutamasta valmiskartasta tai antaa pelin arpoa satunnaisen temmellyskentän, jolla sitten maksimissaan seitsemän ihmis- tai tietokonevastustajaa pääsee pelaajan kimppuun. Peli kestää hamaan viimeiseen mieheen tai vastustajan päälinnan tuhoutumiseen. Myös aika- tai pisterajan voi asettaa.
Ruma, kömpelö ja tyhmä
Grafiikka on kyllä teknisesti taidokasta, mutta tyylitajua ei graafikoille ole juuri suotu. Rakennukset ovat täysin eri mittakaavassa sekä keskenään että ihmisiin ja kaikkeen muuhun maastossa olevaan nähden ja ovatpa vielä aika rumiakin.
Kartoilla ei ole juuri tekemistä todellisuuden kanssa, vaan tiet kiemurtelevat sinne tänne vailla sen enempää päätä kuin häntääkään, siellä täällä on omituisia laavakuoppia ja niin edelleen. Korkeuserot rajoittuvat jo Command & Conquerista tuttuihin jyrkänteisiin, joilla ei niilläkään mitään vaikutusta peliin ole. Pluspuolelle kirjattakoon tosin hyvännäköiset ja sulavasti animoidut yksiköt.
Äänet ovat ehkäpä pelin parasta antia. Aseiden kalskahdukset, kuolevien tuskanhuudot ja muut efektit ovat tyylikkäitä ja varsin todenmukaisen kuuloisia. Ja kerrankin ei tarvitse kuunnella yksiköiden puuduttavia jessöör-käskynkuittauksia. Musiikkikin on kaunista ja pelin tunnelmaan sopivaa, joskaan se ei vähääkään seuraa pelitapahtumia.
Käyttöliittymä on vanhahtava. Rakennusjonot sentään toimivat, mutta muodostelmia ja muita monipuolisempia taktisia käskyjä ei ole vaivauduttu mukaan laittamaan. Niinpä taisteluissa ei ole juuri toivoa mistään taktikoinnista, vaan ne ovat järjettömiä hakkaussekamelskoja. Lisäksi käyttöliittymässä on erinäisiä kiusallisia töppäyksiä, joihin hukkaantuu kiivaan naksutusrumban aikana kalliita sekunteja.
Vaikka käyttöliittymä olisikin parempi, ei taisteluista silti voisi liiemmin nauttia, sillä tekoäly on taas vaihteeksi sieltä ja syvältä. Se näet toimii sataprosenttisen täydellisesti juuri päinvastoin kuin pitäisi: totuttuun tapaan sotilaat eivät useimmiten näe eivätkä kuule nenäänsä pitemmälle, mutta silloin kun ne lähtevät jahtaamaan ruudun reunalla vilahtavaa vihollista, takaa-ajoa jatkuu vaikka kartan toiseen laitaan. Näin tuloksena on helposti yhden vahvan armeijan sijasta kymmenen pientä partiota, jotka niitetään yksitellen maahan. Lisätäänpä soppaan vielä puutteellinen reitinhaku, niin hupia riittää.
Pressitiedote muuten lupaa mahtavaa tekoälyä, loistavaa grafiikkaa ja ylivertaista reitinhakua. Olisi melkein kuluttaja-asiamiehellä töitä.
Siperia kutsuu
Tosiaikastrategiaksikin pelissä on harvinaisen vähän järkeä. Yhden peltotilkun raivaamiseen kuluu 200 yksikköä puuta eli saman verran kuin isoon varastorakennukseen. Heinäseipäitäkö niistä tehdään? Peliin on tosi viileästi mallinnettu niin säätilan kuin vuorokaudenajankin muutokset, mutta kuinka hemmetissä maajussit kaatavat yhtä puuta päivän, pari, mutta rakentavat ison talon puolessa tunnissa?
Age of Kingsiä, Settlersiä ja muita tosiaikastrategioita on kyllä tutkittu ja kopioitu, mutta laiskaa työtä ovat Bulgarian pojat tehneet. Tzar on äärimmäisen keskinkertainen tekele, josta puuttuvat kaikki ne pienet seikat, jotka nostavat esikuvina käytetyt pelit harmaan massan yläpuolelle.
Kai tämänkin pelin tekijät ovat suorituksestaan ylpeitä, mutta eipä olisi juuri aihetta. Age of Kings tekee kaiken saman kuin Tzarkin (paitsi magiaa) ja joka suhteessa niin paljon paremmin, että tämän yritelmän olemassaololle on vaikea keksiä järkisyitä.
60
