Ultima V kirvoittaa monen naavaparran silmästä nostalgian kyyneleen. Kahden vuosikymmenen ikäinen pelivanhus saa Lazarus-projektin myötä uudet vaatteet ja uuden elämän. Richard Garriottin eli Lord Britishin luoma Ultima-pelisarja on eräs tietokonepelien historian legendaarisimmista saagoista. Harvassa ovat pelaajat, jotka eivät ole koskaan kuulleet Avatarin, hyveiden ruumiillistuman seikkailuista. Sarjan viimeinen osa ilmestyi vuonna 1999 eikä jatkoa ole huhuista huolimatta tulossa. Vanhojen Ultimoiden henki elää edelleen väkevänä fanien keskuudessa, ja melkein kaikkia osia on joko päivitetty nykytekniikalle sopivammiksi tai muulla tavoin modernisoitu. Ultima V: Warriors of Destinyn käsittelyyn ottava Lazarus on alusta asti ollut paljon kunnianhimoisempi projekti kuin esimerkiksi Ultima VII: Exult, joka ainoastaan pyörittää alkuperäisiä datatiedostoja emulaattorin tavoin. Projektissa on rakennettu Ultima V täysin tyhjästä Dungeon Siegen pelimoottoria käyttäväksi uudeksi peliksi. Mikä hämmästyttävintä, alun perin suuruudenhullulta kuulostanut idea on muuttunut lopputuotteeksi yllättävän nopeasti.

Lordi hukassa

Warriors of Destinyn juoni on teemaltaan yksinkertainen ja varsin maanläheinen, missään Planescape: Tormentin metafyysisissä sfääreissä ei huidella. Britannian kuningas Lord British on kadonnut jäljettömiin vastikään löydettyyn valtaisaan Alamaailmaan suuntautuneella tutkimusmatkallaan. Sijaishallitsijana valtaistuimella pönöttää Britishin luottomies Blackthorn, joka ei tunnu olevan entisensä, vaan hallitsee maata rautaisin ottein. Koska sankarimme Avatarin entiset seikkailukumppanit eivät liiemmälti pidä Blackthornin otteista tai omiin henkiinsä kohdistuneista attentaateista, kutsutaan Avatar takaisin Britanniaan kesken rauhallisten yöunien. Tehtävänä on selvittää oikeamielisen kunkun kohtalo, heivata paha fasisti-Bläkkis sortohallintoineen mäkeen ja palauttaa tilanne ennalleen. Mutta mikä on mystisten Shadowlordien osuus tässä kaikessa?

Puhuttaisko säästä?

Lazarus ei tyydy 1980-luvulla tehdyn, nykymittapuulla monilta osin puutteellisen pelin lämmittelyyn. Juoni on pääpiirteittäin sama, mutta siihen on lisätty lukuisia uusia koukkuja ja sivutehtäviä, jotka tuovat peliin rutkasti syvyyttä. Onpa mukana mahdollisuus haistattaa hyveille pitkät ja hypätä Blackthornen messiin Britanniaa alistamaan. Suurin osa muutoksista laajentaa hahmoja ja juonirakennetta. Alkuperäisen Ultima V:n henkilöistä osa oli teknisten rajoitusten takia melko pinnallisia, esimerkiksi sinänsä kiehtova ja katala Blackthorn jäi luonteensa ja motiiviensa osalta paperiseksi. Lazaruksessa nämä "ongelmat" on korjattu, sillä uutta dialogia on kirjoitettu hengästyttävän paljon. Niinpä myös synkkämielisestä varakuninkaasta löytyy ihan uusia puolia. Projektin alussa suhtauduin näihin tiimin tekemiin lisäyksiin skeptisesti ja pelkäsin niiden pilaavan suuresti rakastamani Ultima V:n turhalla ylimääräisellä roskalla ja huonosti kirjoitetuilla lisäyksillä. Lopullisen version edessä on pakko nöyrtyä, sillä uudistukset ovat todella vakuuttavaa työtä. Rehellisesti on myönnettävä, että suurinta osaa uudesta dialogista en erottanut alkuperäisestä. Keskustelumekaniikka eroaa esikuvastaan. Vanhassa Ultima V:ssä jutustelun avainsanat piti naputella itse, nyt käytössä on suoraan Ultima VII:stä lainattu systeemi. Avatarin suusta putkahtavat foneemijonot valitaan listasta, joka yleensä keskustelun aluksi koostuu perinteisestä name – job – bye -setistä, mutta turinoinnin edetessä lista kasvaa. Homma toimii yhtä mainiosti kuin seiskassakin, valitettavasti myös keskustelujen fontti on keltaista väriään myöten melkein yhtä rasittavaa lukea. Keskustelun uusimisen takia edes veteraanit eivät voi vetäistä peliä läpi pelkällä perstuntumalla, vaikka osaisivat Ultima V:n etu- ja takaperin. Juonen eteneminen edellyttää kaikkien vaadittavien keskustelujen läpivientiä. Esimerkiksi Empath Abbeyn lordilta ei saa vuorikiipeilyvälineistöä, ennen kuin on saanut kuulla siitä muista lähteistä. Naavaparrat ehkä riemuitsevat siitäkin, että koneen viereen pitää varata se perinteinen kynä ja paperilehtiö, sillä tehtävät ja muut olennaiset jutut eivät tallennu mihinkään päiväkirjaan itsestään.

Suoraa toimintaa

Taistelussa Lazarus muistuttaa aika paljon Ultima VII:tä, mikä ei ole huono asia. Ultima V:n vuoropohjainen taistelu on saanut monoa, tilalla on Dungeon Siegen toimintapainotteinen hässäkkä pienin muutoksin. Periaatteessa homma toimii ihan hyvin: ryhmästä kenet tahansa voi milloin tahansa ottaa kontrolliin, tekoälyn toimintamalleja voi säätää ja hakkauksen saa tauolle spacesta. Vuoropohjaisuus olisi ollut plussaa, mutta ymmärrän pelimoottorin valinnan syyt ja siitä seuranneet rajoitukset. Pieni epätasapainoisuus taisteluissa häiritsee: oman joukkion on todella helppo suolata jousipyssyillä ja loppumattomilla nuolilla vaikeitakin vihollisia matkan päästä tai kallionkielekkeeltä, välillä taas rottalauma jauhaa sankarit tacontäytteiksi viidessä sekunnissa. Toivottavasti tulevat päivitykset järkevöittävät taistelua, sillä se on oleellinen osa pelikokemusta. Ultimoiden taikayrttipohjainen magia on toteutettu onnistuneesti. Tässäkin on tosin käytetty Ultima VII:n systeemiä, eli rehuja ei tarvitse sekoittaa valmiiksi loitsuja varten, mutta taiat on ensin hommattava jostain kirjallisessa muodossa ennen kuin niitä voi käyttää itse. Luolastoissa noudatetaan perinteitä. Vaikka niitä ei ole kopioitu vanhoista pohjapiirustuksista, jokaisella katakombilla on perinteiden mukainen teema, joten tunnelma on kohdallaan just eikä melkein.

Soittakaa Stones!

Vaikka Dungeon Siegen pelimoottori on vain muutaman vuoden ikäinen, erityisesti hahmografiikoissa on säästelty polygoneja. Maasto on usein hieman suttuista ja Lazarusta varten tehtyjen tekstuurien laadussa on suurta vaihtelua. Maisemien yleisen vanhahtavuuden vastapainoksi jokaisella Britannian ihmismuotoisella asukkaalla on todella kauniisti piirretty keskustelupotretti, jonka eteen on nähty kiitettävä määrä vaivaa. Yhtä suloisia kasvoja ei Ultimoiden väestöllä ole ikinä ollut, ja tämä lisää immersiotakin ihan uudella tavalla. Jos muotokuvat viehättävät silmiä, saman tekee musiikki korville. Taustalurituksista löytyy hienosti uudelleensovitettuja Ultima-klassikoita osista IV–VII, plus uusia kappaleita, jotka istuvat vanhojen sekaan suhteellisen saumattomasti, vaikka eivät niin mieleenpainuvia olekaan. Muu äänimaailma ei säväytä. Tovereiden käskyjenkuittauskommentit käyvät nopsaan hermoille. Jos Iolon "ho eyo he hum" oli tekstimuotoisena huvittava, tuhannennen kerran kaiuttimista kajahtavana se on yksinomaan painajaismainen. Käyttöliittymästä haluan hieman itkeä. Kameraa voi vapaasti pyöritellä ja zoomailla, mutta se ei tunnu ikinä olevan oikeassa paikassa. Varsinkin luolastoissa ja asumuksissa liikkuminen on silkkaa tuskaa. Tavaroiden poimiminen hiirennapin klikkauksella on rasittavaa ja jopa vaarallista, sillä kaupungeissa voi vahingossa napsaista jonkun roippeen mukaan ja jos se nähdään, on edessä linnareissu. Faniprojektiksi Lazarus on ilmiömäistä työtä. Poikkeamat alkuperäisen Ultima V:n sisällöstä ovat harkittuja ja hyvällä maulla toteutettuja. Sen suurimmat viat ovat lähinnä Dungeon Siegen pelimoottorin vikoja eivätkä niinkään modin itsensä. Bugeja piisaa pienen kylän tarpeiksi, mikä ei suhteessa projektin mittavuuteen ole yllättävää. Lazarus on pakollinen hankinta niin Ultima-veteraaneille kuin pelisarjasta kiinnostuneille untuvikoille tai yleensä kunnon roolipelin puutteessa räytyvälle. * * * * * Ultima V, rakastettuni Ultima V: Warriors of Destiny oli ensimmäinen kosketukseni Ultima-sarjaan. Vuonna 1987 paikallisesta kirjakaupasta älyttömällä kiskurihinnalla ostettu kuusnelosversio söi seuraavien vuosien aikana enemmän aikaani kuin mikään muu peli sitä ennen tai todennäköisesti edes sen jälkeen. Britannia tuntui olevan täynnä mahdollisuuksia ja loppumattomia seikkailuja, sillä jossain vaiheessa huomasin siirtyneeni pääjuonen ratkomisesta pelkkään vapaaseen samoiluun ja pelimaailman penkomiseen. Kuten muutkin Ultima-sarjan pelit ennen kuudetta osaa, Ultima V on tyyppiesimerkki pelistä, jossa toteutus antaa vain puitteet seikkailulle ja mielikuvitus paikkaa aukot. Automaattikartoituksen ja muiden nykyajan hömpötysten puuttuminen laajensi pelikokemusta: luolastoista, kaupungeista ja Alamaailmasta hartaudella piirtämäni yksityiskohtaiset kartat ovat vieläkin tallessa jossain -- pitkien latausaikojen sivutuotteena syntyneine marginaalipiirroksineen. Myös tärkeiden keskustelujen kirjoittaminen muistiin oli raskasta mutta palkitsevaa. Juonen palasten loksahtaminen kohdalleen omissa muistiinpanoissa ja niiden kautta oli oikeasti upea kokemus. Monien (muidenkin) ultimistien mielestä Warriors of Destiny on Ultimoiden parhaimmistoa. Pelin tarina on syvempi ja monisävyisempi kuin sarjan neljännessä tai kuudennessa osassa, samoin "vanhan koulun" tiiligrafiikkaengine on hiotumpi kuin nelosessa. Ja monien mielestä parempi kuin myöhempien osien hiirivetoinen, yhä enemmän karkkigrafiikkaan painottuva tyyli. Erillisellä taistelukentällä käyty vuoropohjainen nujakointi on yksinkertaisen eleganttia ja toimii loistavasti, samoin sellaiset innovaatiot kuten ei-pelaajahahmojen vuorokausirytmit olivat aikoinaan jotain hämmästyttävää. Kummallista, että monet Ultima V:n opit ovat nykypelien tekijöiltä päässeet unohtumaan. Alkuperäinen Ultima V toimii nykykoneissakin melko moitteettomasti joko hidastusohjelmien avulla tai DosBoxin kautta.