www.undercover-game.com
Toinen maailmansota on jäänyt seikkailupeleissä yllättävän vähälle huomiolle, joten vakoilujännäri Operaatio Talviaurinko vaikutti kiinnostavalta poikkeukselta. Kun takakansi vielä lupaili henkilövetoista tarinaa, odotukseni nousivat.
On vuosi 1943. Iso-Britannian salainen palvelu MI6 saa käsiinsä asiakirjan, jonka mukaan saksalaiset ovat lähellä läpimurtoa atomiaseen kehittelyssä. Asiakirjan todenperäisyyttä selvittämään pyydetään nyhverön oloinen fyysikko John Russell. Tietenkin katala suunnitelma paljastuu aidoksi. Tilanteen kiireellisyyden vuoksi vastentahtoinen John palkataan MI6:n listoille ja tuupataan salaisen palvelun agentin mukana Berliinin-koneeseen. Alkaa huikea seikkailu, joka vyöryy halki Saksan aina Stalingradin porteille asti. Luvassa on tiukkoja tilanteita, petoksia ja (vain) yksi femme fatale.
Lähtökohdat ovat erinomaiset, mutta ah ja voi. Alkuvaiheessa Johnia nöyryytetään rasittavan typerillä ongelmilla ja raivostuttavalla kassakaapin avaamisella. Korjaanpa hieman: ongelmat eivät olisi niin rasittavia, jos tarina tukisi niitä. Nyt alkupään tilanteet ovat käsittämättömän keinotekoisia. Miksi salaisen palvelun huippuagentit seisovat sormi pyllyssä eivätkä osaa tehdä yhtään mitään? Miksi viidentoista metrin päähän omituista ääntä katsomaan menneet vartiomiehet eivät palaa omille paikoilleen edes puolen tunnin kuluttua? Jos ottaa aiheeksi vakoiluseikkailun, tällaiset asiat on ehdottomasti oltava kunnossa. Muuten uskottavuus särkyy pahasti.
Uskottavuus palaa pätkittäin
Onneksi juoni nyrjähtää paremmin paikoilleen, kun on edetty noin neljäsosa. Ongelmat ja niiden asettelu muuttuvat kohtuullisen järkeviksi, ja tilanteet liikkuvat vauhdilla eteenpäin. Suurin osa ongelmista on seikkailuista pitäville tuttua kauraa, mutta joukkoon mahtuu myös pari yllättävämpää. Käyttöliittymä on ihan ok. Hiiren oikealla napilla tutkitaan asioita ja oikealla toimitaan. Tavaravalikon läpikäyminen ja esineiden yhdistely toisiinsa on turhan vaivalloista.
Kun ongelmien ja tarinan taso parantuu, häiritsemään jää enää John "Jäämies" Russelin uskomaton ääninäyttelijä, joka ilmaisee päähenkilömme tunteita ilmeikkyydellä, jonka rinnalla Chuck Norris tuntuu huippuluokan luonnenäyttelijältä. Loppuvaiheessa Johnin ”kylmähermoisuus” alkaa jo naurattaa. Onneksi muut ääninäyttelijät ovat onnistuneet piirun verran paremmin, vaikka taso jää silti vain vähän siedettävän paremmalle puolelle.
Undercoverista tuli hetkittäin mieleen 90-luvun alun seikkailupelit niin hyvässä kuin pahassa. Joka asiassa ei opasteta kädestä pitäen (paitsi noviisi-moodissa), ja tunnelma on aika ajoin mainio. Mutta. En enää 2000-luvulla halua törmätä pikselinmetsästykseen, jota Undercoverissa on tämän tästä. Etsikää harmaa ratas tummasta taustasta tai minikokoinen avain lattialta, niin ymmärrätte mitä tarkoitan. Aaagh! Sproingin tiimi olisi voinut ottaa oppia Secret Files: Tunguskan (Pelit 12/06, 81 pistettä) hot spot -toiminnosta, joka näyttää tarvittaessa kaikki kohteet, joiden kanssa voi olla vuorovaikutuksessa. Turhauttavaa on myös bugisuus. Pelasin englanninkielistä 1.1-versiota, joka kaatuili säännöllisesti. Pääasiassa silloin, kun yritin hypätä puuduttavan dialogin yli liian nopeasti…
Undercover on seikkailuksi ihan mukiinmenevän näköinen. Välianimaatiot ovat riittävän tarkkoja, ja ympäristöjä on monenlaisia. Taustamusiikki ei herätä erityisemmin tunteita. Se ei häiritse, mutta ei innostakaan. Kaikki loppuu hieman yllättävään tilanteeseen, mikä enteilee jatkoa. Sen verran Undercover loppua kohti parantaa, että jään odottelemaan seuraavaa osaa varovaisen toiveikkaana. Ehkä ensi kerralla palat loksahtavat paremmin paikoilleen.
71
