Entisten Command & Conquer -tekijöiden Universe at Warissa Command on vähemmällä, mutta Conqueria on senkin edestä. Ilmestyskirjaan kirjoitetaan taas uusi luku lopunajan jättiroboteista.
Ihmiskunnan hoippuminen lopullisen tuhon partaalla on aina hienoa. Universe at Warissa syynä on ympäristönmuutos, ihan kuin oikeassa elämässä, mutta pelissä ympäristöä muuttaa julma Hierarkia eikä kuusi miljardia superapinaa.
Universe at War on perinteinen tukikohtiin ja resurssien keräilyyn pohjautuva toimintastrategia. Omaksi onnekseen se muistaa yhden totuuden: Pelin pitää tehdä vaikutus ensikontaktilla eikä kolmen tunnin pelaamisen jälkeen. Ensikontaktissa pahuutta edustavat pitkäveteiset, puhetta pursuavat alkuanimaatiot ja paksua rautalankaa vääntävät tutoriaalit, pelien vastikkeet baarien ”Pelimiehen oppaasta” poimituilla iskufraaseilla donnia vonkaaville sääliöille.
Universessa ensikontaktina on varsin hyvä alkudemo, jossa ihmiskunnan oma ensikontakti ihan väärään muukalaisrotuun saa muotoa ja substanssia. Siinä on maailmanlopun tuntua (ja ilman turhaa dialogia), kun sotilasparat yrittävät melko turhaan vääntää jättimäisiä sotakoneita vastaan.
Alkudemon luomien Maailmojen sota -vibraatioiden voimalla jaksoin yli tutoriaalin, ja se maustoi positiivisesti asennettani koko peliin. Parempi olikin, sillä pelattavan demon jäljiltä asenne oli pakkasella.
Potku novusiin
Yllättäen pelin aihe ei olekaan tuttu ”aluksi häviöllä oleva ihmiskunta potkii lopussa takamusta”. Ihmisillä ei pelata kuin ihan alussa, jossa me otamme kymmenen—yksi Hierarkialta turpaan. Ei alkeellinen tekniikka koskaan ole pärjännyt kehittyneempää vastaan, edes silloin kun ne ovat olleet samalla sivulla, tyyliin ensimmäinen Desert Storm.
Kun yksin oot eikä toivoa näy, rintamalla alkaa sykkiä sydän metallinen. Maahan saapuu robottirotu novus, ja juuri ajoissa. Novukset ovat käyneet sissisotaa Hierarkiaa vastaan jo kauan. Mutta mitä sympatiaan ihmiskuntaa kohtaan tulee, novukset ovat lähinnä yllättyneitä, ettei sitä ole jo tuhottu.
Metallin seassa on yksi (ja viimeinen) kappale sitä orgaanista rotua, jonka novukset aikanaan rakensivat. Lajinsa viimeinen on aivan älyttömän yllättävästi nuori nainen Miranda, joka asuu älyllisessä robottihaarniskassaan Viktorissa. Vain Miranda jaksaa saarnata yhteistyön puolesta metallikorvaisille pomoilleen.
Novuksena pelaamisesta jatketaan Hierarkian kanssa, jossa invaasion johtaja kenraali Orlok ei välttämättä jaksa viihtyä johtajansa Kamal Rexin varjossa. Pyramidien keskellä käyty kahina novus vastaan Hierarkia päättyy kesken, kun pyramidit lähettävät aktivointisignaalin. Näyttämölle ilmestyy Hierarkian entisen orjuuttajan, masarien, viimeiset rippeet. Hierarkiaa harmittaa, se kun luuli tuhonneensa ne viimeiseen puolijumalaan. Ja sitten ihmiskunta on vain jaloissa, kun kolme superrotua ottaa yhteen.
Kun tarinakampanja on pelattu läpi, tarjolla on erilaisia maapallon kartalla pelattavia vapaakampanjoita maailman herruudesta. Ne eivät ole turhan vaikeita, koska tekoälyllä on huono tapa tuoda johtaja eturintamaan.
Universe at Warin tarina voisi olla armottomampi, oikein kunnon apokalyptinen rutistus, mutta onnistuu se nytkin pitämään pelin riittävän kiinnostavana. Se kyllä harmittaa, että palavien suurkaupunkien raunioiden asemasta pelin kentät näyttävät enimmäkseen sijoittuvan maaseudulle. On lehmiä ja kaikkea.
Vaikutteiden bongaaminen on hauskaa, sillä niitä on poimittu populäärikulttuurista runsaasti. Novuksessa haisevat terminaattorit sekä japanilainen manga-anime, paitsi että tyylirikkona Miranda on selvästi täysi-ikäinen. Hierarkia on aika puhtaasti pöllitty Maailmojen sodasta. Masarit muistuttavat ihmiskunnan muinaisia jumalia, esimerkiksi ilmavoimat ovat kuin motorisoituja enkeleitä. Jokainen Stargåte: Atlantiksen ystävä nielee kyyneliä, kun masarien viimeinen tukikohta nousee meren syvyydestä. Pisteenä iin päälle kampanjan lopun olen satavarmasti nähnyt ennenkin.
Perinteistä tinkimättä
Universe at Warilla on lupaavat geenit, jotka ulottuvat aina Westwoodiin asti. Tuo vanha ja maineikas kehitystiimi oli Command & Conquerin kehittäjä, ja Petroglyph koostuu niistä westwoodiaaneista, jotka halusivat jäädä Vegasiin kun EA hajotti tämän maineikkaan kehitystiimin. Petroglyphin esikoinen, Activisionille tehty Star Wars: Empires at War oli hitti. Varsinkin avaruustaistelu oli toimivaa, mutta maan pinnalla kompasteltiin.
Universe at Warissa mennään pelkällä maataistelulla. Tiimi voisikin vaihtaa nimekseen Retroglyph, sillä koko systeemi on täynnä eilisen ideoita. Esimerkiksi kamera pysähtyy matalaan lasikattoon kuin pätevän naisen urakehitys, mikä Supreme Commanderiin tottuneelle minämiehelle on aika ikävää. Samoin paluu yksittäin eikä ryhmänä ohjattaviin yksiköihin ei ole hyvä juttu, vaikka ohjaus ja käyttöliittymä sinänsä toimivatkin.
Pahoin pelkään, että Universen ongelmien takana irvistelee tuleva Xbox 360 -versio, jonka takia kontrollit täytyy pitää minimissä ja grafiikka näyttävän suurena.
Osittain sitä suurta grafiikkaa kelpaa katsella, osittain tuntuu kuin peli olisi täynnä Toy Story 3:sta hylättyjä muovileluja. Esimerkiksi World in Conflictin tulimyrskyjen jälkeen Universen vanhahtavasta ilmeessä on vaikea vaikuttua. Mukana on myös Petroglyphin tavaramerkki, itsekseen zoomaileva taistelukamera, joka lienee tarkoitettu näyttäviin mutta harhaanjohtaviin ruutukaappauksiin. Äänimaailma on jokseenkin tavanomaista sädease-piupiuta ja mahtipontista taustamusiikkia.
Kolmessa vara parempi
Universe at Warin ässäpari on sen kolme täysin erilaista osapuolta. Kampanja pysyy kiinnostavana, kun näkökulmaa vaihdetaan tarpeeksi usein eikä jäädä toistamaan samaa settiä yhdellä uudella yksiköllä piristettynä.
Yksiköissä on keskimääräistä paremmin mielikuvitusta ja yritystä. Toki osa on enemmän tai vähemmän Pirkka Peruskamaa, mutta pelkästään Hierarkian jättimäiset sotakone- ja rakentajarobotit saavat sisäisen pikkupoikani innostumaan. Petroglyph olisi voinut rakentaa koko pelin jättimäisten sotakoneiden ja massatuhoaseiden ympärille, ja jättää pikkuyksiköt vähemmälle.
Universe at War: Earth Assault repii minua kahteen suuntaan. Valoon sitä nostaa mielenkiintoisena pysyvä tarina ja kolme täysin erilaista osapuolta plus näiden muutama kekseliäämpi yksikkö ja ominaisuus. Pimeyteen sitä painaa keskinkertainen grafiikka, vanhahtava toteutus ja viimeistelyn puute. Minun puolestani Supreme Commanderin käyttöliittymän voisi lainsäädännöllä määrätä pakolliseksi.
Loppudemon viimeisten bittien haihtuessa olemattomuuteen analysoin tuntojani ja huomasin olevani huomattavasti myötämielisempi kuin olin etukäteen demon perusteella kuvitellut. Jos sellainen Command & Conquer -koulukunnan tyyppinen vähemmän vakavissaan tehty naksuttelu kiinnostaa, Universe at War: Earth Assault täyttää kyllä toimintanaksun aukon Kanen kostoa odotellessa.
* * * * *
Maksullinen moninpeli
Universen moninpeli ampuu itseään jalkaan alistumalla ilkeän yliherran ikeen alle. Microsoftin Live toimii Xbox 360 -pelaajille mainiosti, mutta maksullinen moninpeli on pc-pelaajalle karkea vitsi. Varsinkin kun Liveltä puuttuu pc-vetoapu, ylipeli, jonka takia massat maksaisivat perinteisesti ilmaisesta hyödykkeestä. Muuten saa kerätä jotain ”saavutuksia” tai yhdistetään automaattisesti taidoiltaan vastaavaan pelaajaan. Hohhoijakkaa.
Ilman maksullista gold-tiliä Universen silver-pelaaja saa pelata vain perusmoninpeliä. Sen ainoa erikoisuus on Defcon-tila, jossa aina Defconin noustessa tutkimuspuusta saa ilmaiseksi käyttöön rivin bonuksia.
Gold-tilin omistaja pääsee käsiksi Conquer the World -pelimoodiin, jossa maan herruudesta taistellaan provinssi kerrallaan. Gold-livettäjälle Universe at Warissa on mielenkiintoinen porkkana: se lupaa että pc- ja Xbox 360 -pelaajat saavat ottaa mittaa toisistaan! Sehän on kuin Suomi—Ruotsi-maaottelu!
Ehkäpä Livestä johtuen pelejä oli näkyvissä vain kourallinen. Ilman Gold-tilin suojaverkkoa sain jatkuvasti päihini paremmilta pelaajilta, mutta ihan perushauskaa pelaaminen silti oli. Enhän minä mitään opi, jos pelaan toista itseni kaltaista kättä vastaan.
* * * * *
Yksiköt
Joka osapuolella sotavoimien jako on jokseenkin sama, eli perinteinen kolmijako jalkaväen, ajoneuvojen ja ilmavoimien kesken. Joka osapuolella on myös omat rakentajansa sekä kolmeen osa-alueeseen jaettu tutkimuspuu, josta irtoaa erilaisia tuotanto- ja taistelubonuksia. Lisäksi joka osapuolella on kolme erilaista tehokasta sankariyksikköä.
Novus
Meidän ihmisten kaverirotu on metallimiehiä. Novusten tukikohta on naksunormaali, lukuun ottamatta sitä, että joka rakennuksen pitää saada virtaa. Lentävät pikku robotit keräävät resurssit kentältä romuista ja taloista. Novuksen erikoisominaisuus on liikkua vauhdilla pitkin omia sähkölinjojaan. Novus on pelin selkein edistyneellä tekniikalla pelaava rotu.
Robottisissit ulkoavaruudesta harrastavat esimerkiksi virusten levittämistä. Yksiköissä näkee selvää Macross-vaikutetta, varsinkin Miranda—Viktor-sankarissa.
Annan irtopisteitä kätevästä musta aukko -superaseesta, joka paitsi rikkoo myös siivoaa paikat.
Hierarkia
Kiinnostavin osapuoli on julma Hierarkia, jonka riveissä koikkelehtii monta kolmijalkaista sotakonetta. Resursseiksi kelpaa kaikki mikä löytyy, myös kirkuvat ihmispolot.
Puolutuslaitteiden lisäksi Hierarkian ainoa kiinteä rakennus on saapumisportti. Tuotannon hoitaa maksimissaan kolme valtavaa kävelevää jättirobottia. Yksi tyyppi pykää jalkaväkeä, toinen ajoneuvoja ja kolmas tiedettä, ja jokainen toimii sotakoneena. Roboissa on hardpointteja, joihin saa rakentaa haluamiaan lisäyksiä. Periaatteessa Walker voi olla joko huipputehokas tuotantolaitos tai panssaroitu, aseistettu sotarobotti tai jotain siltä väliltä.
Muut yksiköt ovat vähän valjumpia. Marsilaisia sotakoneita muistuttavat defilerit sopivat teemaan, mutta kynsin ja hampain taistelevat brutet ovat kuin väärässä armeijassa. Plussaa lentävistä lautasista, jotka laukovat kaikkien valopallojen äitejä, Korean sodassa debytoineita foo-hävittäjiä. Pari yksikköä pystyy muuttumaan hetkeksi aineettomiksi ja näin tekemään pahojaan.
Masari
Yleensä paras on säästetty viimeiseksi, mutta mahtavat masarit ovat niukka pettymys. Ottaen huomioon, että masarit ovat leikkineet jumalia ihmiskunnan historiassa, odotin enemmän vorloneita kuin muinaisten kreikkalaisten näköisiä ihmisiä ja ilmiselviä sinkomiehiä. Masareilta ei sentään resurssi lopu pitkässäkään pelissä, sillä he generoivat sitä suoraan ilman romujenkeräilyä.
Yksiköt jättivät minut viileäksi. Masarien panssariajoneuvojen design ja enkelin näköiset ilmavoimat ovat ihan hienoja, mutta muuten masarit ovat toimintanaksujen kasaria.
Masarien bonustemppu on vaihtaa Valon ja Pimeyden välillä. Kun Valo on päällä, yksiköt tekevät enemmän tuhoa. Kun Pimeys laskeutuu, yksiköt (ja tutkimalla myös rakennukset) saavat ylimääräisen suojakentän. Samalla Pimeys esimerkiksi jalkauttaa ilmavoimat.
* * * * *
Taru maailmojen sodasta
Invaasiot 110 vuotta
Tänä vuonna avaruusolioiden maanvalloitusretkillä on syntymäpäivä.
Universe at War on vain uusin lenkki pitkässä ketjussa. Maapallon pitkä tarina avaruusmuukalaisten suosikkikohteena alkoi vuonna 1898, kun Herbert George Wells julkaisi käänteentekevän kirjansa
War of the Worlds (suom. Maailmojen sota, Kirjayhtymä, 1979).
Ensimmäiset hyökkääjät ovat marsilaisia, jotka saapuvat valtavissa lieriöissä. Niistä purkautuu massiivisia kolmijalkaisia sotakoneita, joiden kuolonsäteet tekevät selvää jälkeä ihmisten onnettomista vastarintayrityksistä. Ihmiskunta katselee vierestä kun marsilaiset pyydystävät ihmisiä, sillä näiden veri toimii lannoitteena maan marsinkaltaistamisessa. Loppujen lopuksi ihmiskunnan pelastaa ystävistämme piskuisin: marsilaiset kuolevat bakteereihin.
H.G. Wells on sen verran pätevä kirjoittaja, että Maailmojen sota on uhmannut hienosti aikaa. Sen asemaa invaasiogenren kivijalkana ei tarvitse ihmetellä, sen verran vaikuttavia visioita siinä maalataan.
Demo oikeasta invaasiosta
Tasan 70 vuotta sitten melkoinen joukko ihmisiä Yhdysvalloissa uskoi maapallon joutuneen invaasion kohteeksi. Orson Welles teki Maailmojen sodasta vuonna 1938 radiokuunnelman, mutta hyvin realistisena toteutuksena, aina oikealta kuulostavia uutislähetyksiä myöten. Moni alkukuulutuksen missannut joko vapisi kauhuissaan tai nappasi aseen käteen ja rei’itti pimeydessä vaanivia kolmijalkaisia vesisäiliöitä.
Maailmojen sota on muutenkin näkyvä läiskä mediatapetilla. George Palin vuonna 1953 tekemä filmatisointi lasketaan varhaisemman scifin klassikkoelokuviin. Nykysilmää se ei oikein viehätä. Efektitekniikka ei riittänyt kolmijalkaisiin sotakoneisiin, ja elokuva kärsii lopun raskaasta uskonnollisesta symboliikasta: marsilaiset alkavat kuolla tuhottuaan kirkon. Vuonna 1988 esitetty tv-sarja oli elokuvalle suoraa jatkoa.
Jeff Wayne teki Maailmojen sodasta vuonna 1978 menestyksekkään musikaaliversion, mikä on maininnan arvoista lähinnä pelimielessä. Erittäin näppäränä lisenssinkiertona GT Interactive lisensoi nimenomaan tämän musikaalin tehdessään keskinkertaisen tosiaikanaksun Jeff Wayne’s War of the Worlds (Pelit 2/1999, 72 pistettä).
Telkkarista tuttu
Maailmojen sota on jättänyt pysyvästi jälkensä populäärikulttuuriin. Alan Mooren ja Kevin O’Neillin loistosarjakuva The League of Extraordinary Gentlemen käsitteli kakkossarjassaan marsilaishyökkäyksen luovasti omasta viitekehyksestään.
John Christopherin erinomaisessa nuorisoscifitrilogiassa Tripodien aika kovasti tutun oloiset sotakoneet pitävät ihmiskuntaa keskiaikaisella tasolla. Eikä Half-Life 2:ssa debytoineiden kolmijalkaisten stridereiden esikuvia tarvitse kaukaa hakea.
Kun hyvä idea on keksitty, mitä sitä muuttelemaan. Elokuva Independence Day (1996) on vain raaka kopio alkuperäisestä ideasta. Muukalaiset tulevat ja kylvävät tuhoa, eikä ihmiskunta voi mitään. Tahattoman koomisessa lopussa muukalaisinvaasio tyrehtyy jälleen virukseen, mutta tällä kertaa teknologisista rajoista viis veisaavaan tietokonevirukseen.
Viimeisenä todisteena Maailmojen sodan voimasta on se, ettei edes parivaljakko Tom Cruise ja Steven Spielberg pysty sitä tuhoamaan. War of the Worlds (2006) on parivaljakon parhaita viimeaikaisia elokuvia, jossa tarina on siirretty nykyaikaan ja Yhdysvaltoihin. Poikkeuksellisen armottomassa Spielberg-elokuvassa tarjoillaan hienoja efektejä ja komeaa maailmanlopun tunnelmaa. Ikävä kyllä, ihan kalkkiviivalla Steven onnistuu vielä tutussa loppuvesityksessään.
Nnirvi
81
