Kautta Thorin parran! Viikinkiaikaan sijoittuvia roolipelejä ei ole koskaan liikaa, ja kun sellaisen julkaisee hyvistä strategiapeleistään tunnettu ruotsalainen Paradox Entertainment, vesi nousee roolipelimiehen kielelle. Mutta viikinkikirves iskee kiveen. Ei tämä mikään roolipeli ole, vaan viikinki-Diablo.
Norskien ylijumala Odin käski oravaystävänsä Ratatoskin piilottaa kahdeksan turmiollista riimua pahalta Lokelta. Kurre pissi koko homman, riimut läsähtivät maan päälle ja maailmanloppu eli Ragnarök tulee, jos ne joutuvat pahisten käsiin. Skandinaavimytologian käyttö taustamateriaalina ei ole yhtään hullumpi idea. On aivan sama, sijoittuuko peli 900-luvun Norjaan vai geneeriseen fantasiamaailmaan X, sillä myyttejä hyödynnetään vain nimissä ja paikoissa.
Jotain pahuksen riimukiviä pitäisi noutaa jostain epämääräisestä helvetinkolusta, mutta juoni ei jaksa kiinnostaa. Peli on suoraviivaisempi kuin purkillisen Viagraa syöneen insinöörin vatupassi ja NPC-hahmojen antamat tehtävät tasoa mee tonne tai jotain.
Pelihahmonsa voi valita neljästä vaihtoehdosta, jotka eivät eroa toisistaan muuten kuin nimeltään, ja vaikka ohjekirjan mukaan pelissä on hahmostatistiikkaruutu (ja oletettavasti myös tilastoja), itse pelistä en moista löytänyt. Taitaa olla niin, että suunniteltu hahmonkehitys on dumpattu deadlinen lähestyessä.
Silloin tällöin eteen tulevat keskustelutilanteet rajoittuvat siihen, että pelaaja saa valita muutamasta huonosta vaihtoehdosta sen vähiten huonon, jonka jälkeen kyseinen NPC vaikenee ikiajoiksi. Odinille tästä kiitos, dialogi kun on tokaluokkalaisten ainekirjoitusten tasoa eikä virheitä täynnä oleva palikkaenglanti ole kovin nautinnollista luettavaa.
Valhalla Chroniclesin "taistelut" saavat jopa Diablon tuntumaan Operational Art of Warilta. Pelaajan tarvitsee ainoastaan naksauttaa hiirulaisen korvaa kerran, jolloin pelihahmo ryhtyy robottimaisin elkein rökittämään vihulaista. Välillä voi hypätä inventaarioon (jolloin toiminta pysähtyy) ja kaataa kurkkuunsa parannusjuoman tai pari. Mitään haasteentapaistakaan peli ei tarjoa niin kauan kuin drinksuja riittää, ja niiden loputtua kuolo korjaa yleensä seuraavassa taistossa, teki pelaaja mitä tahansa. Kokemuspisteitä tai muuta konkreettista hyötyä taisteluista ei saa. Hip hurraa.
Valhalla Chroniclesia parempaa grafiikkaa nähtiin shareware-peleissä jo vuonna 1995. Tuhruiset, parilla hassulla framella animoidut pikselikasat nykivät spastisesti edestakaisin ja tukkivat toistensa kulkureitit. Tekoälystä on turha puhua, ja samoin fog-of-warin merkitys jää hieman epäselväksi, koska kerran tutkittuja alueita voi kuikuilla myöhemmin vaikka toiselta puolelta pelialuetta.
Linja pitää myös surkeassa käyttöliittymässä. Harmiton vasemman hiirennapin naksautus jakaa automaattisesti rankaisua kursorin alla olevalle kohteelle, olipa se sitten vihamielinen tai ei, ja keskustelu aloitetaan oikealla namiskalla avattavasta valikosta. Viikinkimaassa seikkaillessaan saakin olla todella varovainen, ettei vahingossa klikkaa viatonta maajussia, jolloin kaikki lähistön ystävällismieliset NPC:t kimpaantuvat ja Uppsalan verenhimoinen kansa muiluttaa hahmoraukan Valhallaan.
Ei voi kuin ihmetellä, miten näinä Falloutin ja Planescape: Tormentin jälkeisinä aikoina joku julkaisija kehtaa pukata ulos Valhalla Chroniclesin kaltaista roskaa. Pikanttina yksityiskohtana pelipaketin takakannessa ei ole ensimmäistäkään kuvaa itse pelistä, mikä kyllä on ihan fiksu ratkaisu. Tämän saastan saisi nimittäin heittää Norjan syvimpään vuonoon ja jättää sinne odottamaan Ragnarökiä.
21
