Vanhempi pelaajakaarti aina muistelee posket kyynelissä "Niitä vanhoja hyviä aikoja", kun miehet oli rautaa ja pelit viisi kiloa. Yhdessä vertaillaan Commodoren ja Atarin ensimmäisten joystickien käsiin tekemää arpikudosta ja nyökytellään, että kyllä se Radar Rat Race oli jotain.
Tässä päivänä muutamana löysin pinkan ikivanhoja pelilehtiä ja selailin niitä nostalgiamielessä. Menneiden aikojen "ihanuudet" palasivat kirkkaina mieleen, joten kerääntykää juniorit rinkiin niin setä kertoo karmeita tarinoita. Osaatte meinaan arvostaa nykyajan ihmeitä.
Eka kerta
Peleissä ei pahemmin ollut valinnanvaraa. Ekaa kertaa peliostoksilla ostaa räväytin kerralla 50 prosenttia kotikaupunkini Mustan Pörssin kuusnelospeleistä. Varastonpuolikas oli yksi tasohyppelypelin esi-isistä eli Manic Miner. Samaan pakettiin pantiin Commodoren kädensärkijä-ilotikku, joka ergonomisesti oli sitä luokkaa, että kirjaimellisesti pelattiin niin että veri lensi.
Manic Miner oli teknisesti oikea ihmepeli. Siinä oli uskomattomat kaksikymmentä kenttää ja musiikkiakin alussa. Ja kyllä sitä sitten pelattiinkin.
Seuraava peli olikin koko maailmaa kohauttanut grafiikalla varustettu seikkailupeli The Hobbit. Sen tilasin Toptronicista, jonka koko pelinimikemäärä liikkui tuolloin kymmenen-kahdenkymmenen välissä (kaikki koneet, niin kuin Spectrum, Oric ja muut kovat).
Häpeän tunnustaa, mutta tuolloin oletin, että tekstiseikkailu tunnistaa kaiken, minkä siihen kirjoittaa. Varmaan näiden traumojen seurauksena en sitten enää ole tekstipeleihin koskenut.
Omia ideoita?
Kyllähän pelivalikoima alkoi siitä sitten laajeta. Kieltämättä on totta, että tuolloin tehtiin todella oivaltavia ja omaperäisiä pelejä, mutta ei niitä ollut kuin korkeintaan yksi kahdestakymmenestä. Jokaista M.U.L.E.a, Gateway to Apshaita ja Loderunneria kohti oli niin käsittämättömiä, alkeellisia ja surkeita pelejä, ettei niitä kukaan ottaisi enää edes ilmaiseksi.
Nykyään Kick-Offeilla ratsastavan Ancon edeltäjä Anirog (Flight Path 737 vainosi vielä Amigaakin) muun muassa näytti erikoistuneen surkeisiin kopioihin suosituista peleistä ja jopa sellainen nykyinen jättifirma kuin Ocean on tuottanut uskomatonta roskaa. Ajan henki näyttää olleen se, että jos joku teki myyvän pelin, 10+ firmaa teki siitä lähes identtisen version eri nimellä.
Eri versioita Defenderistä, Donkey Kongista, Pac-Manista ja vastaavista oli liikkeellä kuin Arkanoid-klooneja vähän aikaa sitten. Olihan sitten vastapainoksi kyllä Archonit, M.U.L.E.t, Raid On Bungeling Bayt ja muut kuuluisat klassikot.
Silloinen perspektiivi oli vähän vaatimaton. Muun muassa Ultima II tuntui käsimättömän isolta peliltä, se kun vei kuusnelosen levyn KUMMATKIN PUOLET eli noin 140 kilotavua. Eipä siksi ole ihme, kun Pasi Hytönen kirjoitti Macin massiviisesta Cosmic Osmo -pelistä hämmästyksestä soikeana, että "Cosmic Osmo vie massiiviset 3 megatavua" eikä tästä monta vuotta ole.
Konepuolta
Ette varmaan enää muistakaan, mikä on "kasettiasema". Se on sellainen laite, joka latasi (jos ei taas vaihteeksi ollut säädöt päin hemmettiä) esimerkiksi Hobbitin aikaan 15 minuuttia. Sitten kehitettiin turbolaturit. Lataus sujui kyllä nopeasti, mutta äänipäiden säädöt ja puhtauden merkitys kasvoivat kymmenenteen potenssiin. Ja sitten tulivat multi-load-kasetit..., mutta pikku hiljaa olen jo onnistunut unohtamaan ne, joten antaa olla.
Niinpä sitten sijoitin levyasemaan. Eihän siinä muuta vikaa ollut, paitsi että turbottu kasetti voitti sen nopeudessa. SS/SD-lerppuja ostin tutulta kauppiaalta alehintaan 25 markkaa kappale, mikä nykyrahassa lienee jotain 40--50 markan paikkeilla. Repikää siitä. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että vuoden -85 paikkeilla yksi kolmepuolikas korppu (yksipuolinen) maksoi hilpeät 70 silloista rahaa. Jos hintataso olisi nykyään samaa luokkaa, niin eipä olisi piraateilla varaa kopioida.
Mikä on muuttunut?
Kaikesta tästä ihanuudesta ei ole kuin jotain kahdeksan vuotta itse asiassa, vaikka kuulostaisikin siltä että Manic Mineriä pelattiin Kannaksen korsuissa ennen vartioonmenoa. Olihan se nostalgiassa vellominen kivaa, mutta kyllä näin on marjat, että nykyään voi pelata pelejä, joista kymmenen vuotta sitten ei osannut edes uneksia. Jotain vanhan ajan pioneerihengestä olisi kyllä saanut säilyä, liian harvasta pelistä paistaa tänä päivänä sellainen Rakkauden Työn henki. Kylmä projektiluontoisuus ei ole sama asia.
Ei menneisyyteen enää kannata kuikulla tippa silmässä, mutta eipä sen paremmin myöskään haaveilla tulevaisuudesta täynnä CD-ROM-virtuaalitodellisuuspelejä. Ken tietää mihin suuntaan huulilla oleva laserinvaasio pelejä muuttaa? Nykyisyys tarjoaa aivan riittävästi.
Törmäsinpä muuten hyvään, Amigalle tehtyyn PD-versioon Omega Racesta. Se kertoo pähkinänkuoressa jotain alan kehityksestä: VIC-20:ssä muutaman kilon syönyt peli pyörii vain megatavun Amigassa.
