Whispered World tunnetaan jo parin vuoden päästä klassikkona. Jos näin ei ole, maailmassa on virhe.
Whispered World on taatusti massiivisimmalla rummutuksella mainostettu naksutteluseikkailu vuosiin, ainakin kotimaassaan Saksassa. Se on pelin pääarkkitehdin, Marco Hüllenin, yritys palauttaa kunnia rakastamalleen pelityypille, joka on vuosien saatossa siirtynyt yhä kauemmas marginaaliin.
Yritys ei ole huono, ei alkuunkaan. Seikkailu on yhtä aikaa miellyttävän tuore ja vanhanaikainen kokemus. Kaikki grafiikka on käsinpiirrettyä ehtaa 2D:tä. Näinä aikoina ratkaisu on rohkea.
Klovni ja toukka
Kuiskatun maailman mysteeri tempaisee mukaansa välittömästi. Peli alkaa sanoilla: ”Viimeinen tarinani kertoo nuoresta surumielisestä klovnista nimeltä Sadwick, joka tuhoaa maailman muutaman päivän päästä, mutta ei vielä itse sitä tiedä.” Näitä sanoja seuraa kaunis, Hayao Miyazakin animaatioista ammentava alkudemo, jonka nähtyäni olin jo tyystin pelin pauloissa. Mielleyhtymä ei ole sattumaa, sillä Hüllen on kertonut hakeneensa tyyliä ennen kaikkea Miyazakin upeasta Henkien kätkemä -elokuvasta. Esikuvan huomaa, sillä pelissä on kaunis, satukirjamainen ulkoasu.
Tuiki tavallisena päivänä Sadwick ja perheen kiertävä sirkus saapuu keskelle kaunista metsämaisemaa. Kuten kunnon satuihin kuuluu, normaali elämä saa nopeasti jännittäviä käänteitä ja matka kohti maailman tuhoamista alkaa.
Apuna retkellä Sadwickillä on lemmikkinsä Spot, joka ei ole mikä tahansa otus, vaan kissankokoinen suloinen toukka, joka oppii muuntautumaan jos jonkinlaiseen muotoon ja vieläpä jakautumaan moneksi. Spotia ja sen erikoiskykyjä käytetään ongelmien ratkaisemiseen ihastuttavan tiuhaan. Eräässä vaiheessa siirrytään jopa ohjastamaan pikkuveijaria itseään.
Älynnystyrät koetuksella
Käyttöliittymä on genren ystäville tuttu, ja jos ei ole, sen oppii nopeasti. Vasen nappi avaa kolmiosaisen toimintovalikon: katso, kopeloi, puhu. Oikealla aukeaa inventaario ja siinä se. Inventaario ei ole koskaan liian täynnä, niin että pitäisi tuskallisesti miettiä tuhatta erilaista yhdistelmää. Toisaalta tavaroita on riittävästi, ettei pulmien ratkaisusta tule liian helppoa.
Pulmat ovat hyviä ja taso vaihtelee juuri sopivasti helpoista melkoisen haasteellisiin. Lisäksi on vielä niitä ongelmia, jotka aiheuttavat hammasten kiristystä ja kiroilua, kunnes tajuaa, että logiikka ei pettänyt pelissä vaan pelaajassa. Seurauksena on yleensä naurua ja poskien punoitusta. Samaan hengenvetoon on tosin todettava, että on mukaan osunut pari sellaista pommia, joiden oikean ratkaisun keksii vain kokeilemalla tai absurdeja ajattelemalla.
Toinen ylimääräinen ongelma syntyy käsinpiirretyistä taustoista. Vaikka maisemat ovat hivelevän kauniita, varsinkin tummia taustoja vasten osa tarvittavista esineistä ei erotu kunnolla, jolloin touhu menee kuvaruudun kampaamiseksi hiirellä. Itse en sitä jaksanut, vaan käytin surutta hotspot-toimintoa, joka paljastaa kaikki ruudun aktiiviset asiat.
Melankolia ja hilpeys
Vaikka Sadwick on surumielinen sankari, tarinassa on suhteellisen hilpeä tunnelma. Sadwick huokailee ja voivottelee alistuneen oloisena omaa surkeuttaan sellaiseen itseironiseen sävyyn, että hymynkare leijuu kasvoilla tasaisin väliajoin. Ja klovni kun on, hän kertoo välillä pienen vitsin tai kommentoi tapahtumia ja muita pelihahmoja sopivalla sarkasmilla.
Muissa hahmoissa riittää kommentoitavaa, sillä vastaan marssii mitä ihmeellisimpiä hahmoja, kuten maailmanvalloitusta suunnittelevat kiviveljekset. Huumorissa ei ole rimanalituksia, vaan se on kautta linjan sympaattista ja nokkelaa. Ja mikä parasta, peli ei sisällä yhtään, siis ei yhtään, teennäistä navanalusvitsiä.
Tenhoa lisää oivallisesti valittu musiikki ja ennen kaikkea laadukas ääninäyttely. Sadwickin tulkitsija eläytyy niin hyvin rooliinsa, että voisi kuvitella sirkuskoulun olleen hänen toteutumaton lapsuudenunelmansa. Myös suurin osa muista näyttelijöistä vetää roolinsa hienosti, vain pariin sivurooliin olisi voitu saada parempi tulkitsija.
Tarinassa on mukavasti pituutta, joten se ei ole läpi muutamassa tunnissa. Itseltäni kului varmasti yli 20 tuntia pähkäilyyn. Seikkailu on lineaarinen ilman minkäänlaisia vaihtoehtoisia ratkaisuja tai lopetuksia, mutta sitä ei voi pitää puutteena, sillä tarina on erittäin viehättävä juuri sellaisenaan.
Ja sirkusyleisö taputti käsiään
Kuiskatun maailman voima ei ole nerokkaissa peliteknisissä oivalluksissa tai suunnattoman omaperäisissä ideoissa, vaan siinä, miten se ammentaa genren perinteitä. Hüllen tuntee materiaalinsa ja tietää, mikä on 2D-naksutteluseikkailuissa hyvää ja kierrättämisen arvoista. Whispered World ei silti ole reliikki, joka vetoaa johonkin kadonneeseen seikkailijasukupolveen, vaan hyvin eläväinen ja moderni peli, joka sopii kaikille hyvän tarinan ja ajatustyön ystäville.
Yksinkertainen totuus on, että kun asioita yhdistelee oikein, vanhat keinot tuntuvat toimivilta vielä 2010-luvulla. Kuiskattu maailma on todistus siitä, että laatu ei mene koskaan pois muodista. Jos ostat tänä vuonna vain yhden naksuseikkailun, on melankolisen klovnin matka yksi parhaista vaihtoehdoista.
* * * * *
Marco Hüllen – mies kuiskauksien takana
Marco Hüllen (s. 1978) opiskeli Rhein-Siegin taideakatemiassa kuvittajaksi ja graafiseksi suunnittelijaksi. Whispered World sai alkunsa opintojen loppuvaiheessa, kun hän suunnitteli lopputyönään tarinan ja idean peliin. Hüllen teki sivutyönä konseptitaidetta saksalaiselle pelijulkaisija Bad Brain Entertainmentille, joka innostui Hüllenin peliaihiosta.
Bad Brainin taru jäi lyhytikäiseksi, kun se muutama vuosi sitten meni kanttuvei. Samalla Whispered World jäi kellumaan tyhjän päälle (saman kohtalon koki myös A Vampyre Story, joka oli sekin Bad Brainin julkaisulistalla). Hüllen oli jo luopua toivosta pelin suhteen, kunnes toinen saksalainen julkaisija, Daedalic, otti yhteyttä ja pyysi hyppäämään heidän kelkkaansa.
Hüllen ei epäröinyt päätöksessään. Adventurecorner.de:n haastattelussa Hüllen kertoi, että alkuperäinen peli olisi ollut hyvin toisenlainen. Monet hahmot puuttuivat, lopetus oli erilainen ja niin edelleen. Hän sanoi, että olisi mielellään nähnyt myös alkuperäisen pelin valmistuvan, sillä piti sen tarinasta.
Tällä hetkellä Hüllen puuhastelee Limbus-nimisen (suom. Limbo) seikkailupelin kanssa. Idea vaikuttaa vähintään mielenkiintoiselta: tarina sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa ihmiset alkavat saada visioita omista menneistä elämistään, mikä tietysti panee maailman sekaisin, kun kukaan ei enää pelkää kuolemaa. Vain aika näyttää, mitä ihmettä tuollaisesta ideasta saa aikaan. Oli niin tai näin, vaikuttaa siltä, että herra Hüllen on vasta pääsemässä vauhtiin.
Aleksi Kuutio
89
