Nyt voi pistää Torinon olympialaiset uusiksi ja nostaa Suomen kultakantaan pujottelussa, mäkihypyssä ja yhdistetyssä.

Winter Challengessa on kaikki tutut talvipelilajit: hiihto, ampumahiihto, yhdistetty, mäkihyppy, kelkkailu ja alppilajeista super-G, pujottelu ja syöksylasku. Pelissä voi valita olympialaisten lisäksi myös uramoodin, jossa noustaan amatööritasolta kohti kansainvälisiä kunnian kenttiä.

Kelkkailua lukuun ottamatta kaikissa lajeissa valitaan ensiksi urheilijan kostyymi ja sukset. Välineillä on väliä, sillä säästä riippuen on suksiin valittava pitoa ja luistoa oikeassa suhteessa. Uran edetessä uusia, entistä parempia suksipareja saa nopealla tahdilla, minkä jälkeen vanhoilla suksipareilla ei tee enää mitään. Monipuolisemmalla varustehuollolla olisi voinut saada mukaan enemmän taktista otetta.

Grafiikka on vanhentunutta, mutta siedettävää. Nuhapumppujen omistajia ilahduttanee, että peli tukee kiitettävästi näyttötiloja aina 640x480:sta lähtien. Äänet ovat peruskamaa: suksien suhinaa, lehmänkellojen kalketta ja yleisön kannustushuutoja.

Lentää siivin valkein

Peruskontrollit on helppo oppia, sillä kaikkia lajeja pelataan nuolinäppäimillä ja välilyönnillä. Ainoastaan ampumahiihdon ampumaosuuksilla käytetään hiirtä. Pelin hauskimmat lajit ovat mäkihyppy ja ampumahiihto, vaikkakin mäkihyppy on Deluxe Ski Jumpin (Pelit 2/06, 80 pistettä) ystäville turhan suoraviivaista. Hyppyrinnokalla on ajoitettava ponnistus juuri oikeaan aikaan ja pidettävä mäkikotka suorassa. Mäkihyppy viihdyttää hetken aikaa, mutta kun kikat oppii, homma muuttuu aivan liian helpoksi.

Lentää saa muutenkin kuin vain hyppyrinnokalta liidellessä. Alppilajeissa kontrollit ovat tahmeat ja pelkkä maaliin pääsy on jonkinasteinen suoritus. Onneksi alppilajeissa ja kelkkailussa on toiminto, jolla joka suorituksessa saa kelata tapahtumia muutaman sekunnin taaksepäin. Se on tarpeen.

Ampumahiihto on lajeista taktisin. Hiihto pitää rytmittää niin, että ampumapaikalle tullessa pulssi ei ole liian kova tai tähtäys huojuu hengästyneenä. Pulssia voi myös yrittää tasata, jos onnistuu ajoittamaan pulssimittarin lyönnit oikein. Hiihtäessä voi hakeutua samoille latu-urille edessä hiihtävien kanssa, jolloin energiaa säästyy. Itse en tosin havainnut peesaamisessa mainittavaa eroa energiankulutukseen.

Normaalihiihtäminen toimii täsmälleen samalla tavalla kuin ampumahiihdossa. Yhdistetyssä hiihdon osuus korostuu liikaa ja heikosti hypänneet kotimanniset ottavat hiihto-osuudella letkan kiinni aivan liian helposti.

Ja voittaja on

Winter Challenge on nopea oppia ja helppo pelata. Moninpeli sujuu samalla koneella tai sitten verkossa. Yhdellä koneella pelatessa eivät hiihtolajit tosin onnistu, mikä on sääli, sillä ampumahiihto on mäkihypyn rinnalla ainoa edes vähän innostusta herättävä laji. Tylsyyden ylistys on kelkkailu, joka on puuduttavaa kourussa veivaamista ja jossa ei ole vauhdin tunnetta nimeksikään.

Pelin suurin ongelma on jännitteen puute. Mitä iloa on kilpailemisessa, jos edes maailmancupissa tai olympialaisissa ei saa yhdenkään kilpailun jälkeen mitalia? Tunnelma parantuisi heti, jos näkisi oman alter egonsa saavan seppeleen ja kilpailijoiden kyynelehtivän kateellisina ananas kaulassa. Mutta ei. Näkyviin tulee ainoastaan sijoitukset ja mahdollisesti uusinta omasta suorituksesta. Kaiken kruunaa se, että oikeiden urheilijoiden nimiin ei ole lisenssiä, vaan kilpakumppanit ovat väännöksiä aidoista. Voi sitä ylpeyden tunnetta kun kukistaa hyppyritornissa itse Jukub Jundan tai kurvailee vikkelämmin kuin K. Pelander.

Winter Challengen pelattavuus on alppilajeja lukuun ottamatta kohdallaan, mutta pelistä on saatu sairaalamaisen kliininen. Kavereiden kanssa iloa kestää vähän pidempään, mutta lyhytaikaista se on. Penkkiurheiluhulluus vaatii melkein kemiallista hoitoa, jos pelistä jaksaa innostua täysin rinnoin.