Tsekkaa tää arvostelu makee, sit mee peli kaupast hakee. Ei tarttee olla ees joku pentti, ku pääosas ownaa Viiskytsentti.

Musiikki- ja elokuva-alan vallannut artisti 50 Cent yrittää kaapata myös videopelimaailman. 50 Cent: Bulletproof tutustuttaa pelaajan suurkaupunkien nurjaan puoleen. Raskaasti aseistautunut Fiddy, eli Viiskyt, pyrkii ratkomaan koko maailmaa koskettavan rikosvyyhdin. Samalla selvitetään, kuka ampui yhdeksän luotia Fiddyn selkään.

50 Cent: Bulletproofin tarinan on käsikirjoittanut Sopranos-kirjoittaja Terence Winter, joka laati kässärin myös haukuttuun 50 Cent -leffaan Get Rich or Die Tryin'. Jos olisin Winter, jättäisin rehvastelematta 50 Cent -meriiteilläni, sillä pelin juoni on parhaimmillaankin tyhmä. Fiddy haahuilee läpi epäloogisesti polveilevan tarinan, joka aloittaa hopparijengeistä päätyen arabiterroristeihin. Mukana on raakuuksia, rumia sanoja ja rujoa toimintaa.

Valkoset koodaa tykimmin

Viiskytsentti ei ole neuvottelija vaan kaikki vastaantulijat ammutaan. Hommaa riittää, sillä kentät ovat täynnä vastustajia, joilla on tapana ilmestyä tyhjästä ja loputtomasti. Kun on raivannut tieltään muutaman komppanian, pääsee kotikulmille paikkailemaan haavoja, hakemaan tekosyytä seuraavaan lahtaukseen ja ostelemaan bonusroinaa. Välivideoissa kohotetaan itsetuntoa hivelemällä pyssyä ja uhkailemalla heikompia.

Bonuskama on 50 Cent: Bulletproofin parasta antia. Mukana on paljon musiikkia 50 Centiltä ja G-Unit-posselta, jopa pari vain peliä varten tehtyä biisiä. Mukana on myös aimo läjä musiikkivideoita. Kuvanlaatu on pakkauksesta johtuen heikohko ja päälle päätteeksi videoita on käsittämättömästi sensuroitu. Jotta videoita pääsee edes näkemään, joutuu kahlaamaan nilkkoja myöten veressä korvat kuumottaen kirosanoista.

Bulletproof näyttää alusta loppuun ankean synkältä. Suurin osa tapahtumista sijoittuu hämäriin sisätiloihin, joissa ympäristöistä ei saa selvää. Hahmografiikat 50 Centin ja G-yksikön osalta ovat tarkkoja ja yksityiskohtaisia. Tosin Viiskytsentin yläkroppa on niin paisunut, ettei mies tahdo ovista mahtua. Juonen seuraamista hankaloittaa tekstityksen puuttuminen ja Fiddyn tapa puhua luoti suussa.

I-Bar persiissä

Bulletproofin ongelma on, että koko peli on pelkkää ampumista, mutta ammuskelu ei toimi. Tähtäin liikkuu laiskasti, viholliset säntäilevät vauhdikkaan päättömästi edestakaisin ja löysäpöksyisinkin hoppari vaatii lippaallisen ennen kaatumistaan, joten yhtälö ei täsmää. Onneksi joissakin tehtävissä mukana on G-Unitin hemmoja, jotka ovat kuolemattomia ja erinomaisen tehokkaita työssään. Fiddy voi nyhjöttää nurkassa sillä välin, kun gangsteriyksikkö putsaa alueen.

50 Cent: Bulletproof käyttää Havok-fysiikkamoottoria. Singon laukaus heittää vihollisia räsynukkeina ja tynnyrit ynnä muut liikkuvat kuin ne olisi tehty jostain styroksia kevyemmästä. Siinäpä se. Lisäksi mukana on muutama päätön Havok-vaikutteinen puzzle, joiden oikean ratkaisun joutuu arvaamaan. Fiddyn kykyä kankeaan hyppelyyn ei ole onneksi ylikäytetty.

Bulletproofista riittää pelattavaa vajaaksi kymmeneksi tunniksi. Sen jälkeen tasoja voi tahkota yksitellen ja kerätä lisärahaa bonuskaman avaamiseen. Ei tehnyt onneksi mieli, sillä luotaantyöntävä grafiikka, kangerteleva pelattavuus ja tyhjänpäiväinen sisältö olivat tehneet tehtävänsä.

50 Centista ei kannata maksaa edes nimensä vertaa.

* * * * *

Old Skool

Vaikka Viiskytsentin viileysarvot ovat tapissa, ei kannata unohtaa aikaa ennen gangstaa. 1980-luvun alkupuolella Run-D.M.C. toi hip-hopin suuren yleisön ulottuville hylkäämällä aiemmin rapiin yhdistetyn letkeyden. Askeettinen ja tiukka tuotanto kuvasti urbaania katuelämää.

Run-D.M.C:n jälkeen hip-hop-markkinat avautuivat. Yksi tärkeimmistä seuraajista oli Public Enemy. Keulahahmo Chuck D:n sosiaalisesti valveutuneet lyriikat puhuttivat levy toisensa jälkeen. Public Enemy jyräsi rapin kaikkien tietoisuuteen 80- ja 90-luvun vaihteen levyillään. It Takes a Nation of Millions to Hold Us Down, Fear of a Black Planet ja Apocalypse 91... The Enemy Strikes Black tekivät Public Enemysta ikonin.

Samanaikaisesti Public Enemyn vastapainona oli toisen ääripään De La Soul, jonka kepeästä rapista tuli väkisin hyvälle mielelle. Ryhmän debyyttialbumi 3 Feet High And Rising kuuluu jokaiseen levykokoelmaan.

Mika Äärilä