Ace Combat Assault Horizon Enhanced Edition (PC, PS3, Xbox 360) – Pure rusinaa, mummo!

Japanilainen lentoräiskintäpeli poimii simulaattoreiden pullasta pelkät rusinat. Nam-nam!

Ace Combat on helppo ymmärtää väärin.

Se näyttää erehdyttävästi lentosimulaattorilta, mutta ensisilmäys pettää, kyse on oikeastaan ensimmäisen persoonan räiskintäpelistä siivillä. Tai kolmannen persoonan, jos haluaa vaihtaa ohjaamonäkymän ulkokuviin. Lentämisen kannalta valinnalla ei ole merkitystä, sillä pelissä ei seurata muita mittareita kuin tutkaruutua ja ammusvarastoja.

Oheisen kuvan oikeassa alakulmassa on vihreä ohjussymboli ja merkintä MSL. Se tarkoittaa jäljellä olevien ilmatorjuntaohjusten määrää. Ei tarvitse olla mikään sotilasilmailun asiantuntija tajutakseen, että sadoissa laskettavassa ohjuslastissa ei ole realismin häivääkään. Ace Combatissa ammutaan ohjuksia kuin ne olisivat menossa pois muodista.

Älkää siis antako ulkonäön pettää, Ace Combat: Assault Horizon on puhdasverinen toimintapeli, jossa vain teeskennellään virtuoosimaista hävittäjälentämistä.

Minusta siinä ei ole mitään anteeksipyydettävää.

Paranna tätä

Pleikkarille ja Xboxille jo puolitoista vuotta sitten ilmestynyt Assault Horizon kantaa pc:llä liikanimeä Enhanced Edition. Grafiikka on mukamas pc:lle optimoitua, mutta käytännössä en huomannut ulkoasussa muuta parannusta kuin mahdollisuuden lentää Full HD -resoluutiolla. Minun makuuni se ei riitä, kun tekstuurit ja efektit näyttävät siltä, että ne on suunniteltu kertaluokkaa karkeammalla tarkkuudella.

Suttuisuus ärsyttää, sillä se on kuin hyökkäys näköaistille muuten äärimmäisen komealta näyttävässä, tasaisesti 60 ruutua sekunnissa soljuvassa ilmataistelupelissä. Konsolialkuperästä kielivät myös kontrollit, joissa ei ole mitään järkeä ilman Xbox-tyyppistä peliohjainta. Näppäimistöltä ja hiireltä pelattuna lentäminen on yksinkertaisesti hirveää. Nykyään en edes omista lentotikkua, mutta netistä luetun perusteella Ace Combat ei niitä ongelmitta tottele.

Koska graafinen päivitys on vain näennäinen, Enhanced Editionin anti typistyy konsolilatauksina julkaistuun lisäsälään, kuten muutamaan uuteen konetyyppiin ja hävittäjien valinnaisiin sotamaalauksiin. Henkilökohtaisesti en hirveästi innostunut räikeistä lentonäytösväreistä ja siipiin maalatuista animehahmoista. Apache-rynnäkkökopterille lisätty leopardikuvio on suorastaan naurettavan näköinen.

En silti halua liioitella pettymystäni, Assault Horizon ei missään nimessä ole surkein koskaan näkemäni pc-käännös, ei lähimainkaan. Kunhan konsoliohjain löytyy ja hieman siristelee silmiään ohjaamonäkymässä irvistäville jättipikseleille, käännös on täysin salonkikelpoinen. Ja kuten jo todettua, se pyörii ilahduttavan sulavasti.

Ace Combat Assault Horizon oli sattumoisin ensimmäinen koskaan pelaamaani Games for Windows -peli. Ensimmäisellä kerralla yritin sivuuttaa tarpeettomalta vaikuttaneen profiilin luonnin kokonaan ja käydä suoraan asiaan. Se oli iso virhe, sillä ilman profiilia peli ei tallentanut edistystäni lainkaan. Olin saada paskahalvauksen, kun seuraavalla käynnistyskerralla jouduin aloittamaan koko kampanjan alusta, tutoriaaleineen päivineen.

Apachet sotajalalla

Ilmaherruusväännöt ovat Ace Combatin peruskauraa. Vihollisässät on pudotettava kärsivällisesti mies miestä vastaan, rivipilotteihin puree vähän summittaisempi ohjuksien kylväminen. Rypäleinä laukaistavilla erikoisohjuksilla voi tuhota kokonaisen vihollismuodostelman kerralla, sillä ne lukittuvat neljään tai jopa kuuteen kohteeseen kerrallaan. Nämä multikkaohjukset ovat myös tehokas ase raskaita pommikoneita vastaan, jotka muuten kestävät kurmotusta niin maan penteleesti.

Koneiden ohjuslastit ovat järjettömän suuria, mutta ohjuksia myös menee pirusti hukkaan. Varovaisesti arvioituna yhteen pudotukseen kuluu viidestä kymmeneen ilmataisteluohjusta. Tiukassa kaartotaistelussa on varminta turvautua Dog Fighting Modeen (DFM), joka liimaa koneet valmiiksi purkitettuun takaa-ajoon. DFM tekee pilotista matkustajan, sillä pelaajan tarvitsee vain ohjata tähtäin lukitusrenkaan sisäpuolelle. Se tuntuu puoliksi lentämiseltä ja puoliksi reaktiotestiltä.

Periaatteessa DFM on silkkaa pelaajan aliarviointia, mutta en voi olla ihastelematta raiteilla rullaavien kaksintaisteluiden dramaattisuutta. Kun viholliskone hajoaa silpuksi aivan silmien alla, pudotuksessa on jotain perin juurin kouriintuntuvampaa kuin jossain taivaanrannan pistettä kohti ammutussa ohjuksessa. Liika olisi tietysti liikaa, mutta Dog Fighting Modea on juuri sopivasti. Lentäminen jatkuu normaalisti, kun vihollinen on pudotettu tai livennyt tähtäimestä.

Ilmataistelua katkotaan sopivin väliajoin maataistelutehtävillä. Nopeus on niissä valttia, sillä Ace Combat rakastaa murhaavaa ilmatorjuntatulta, epäreiluja aikarajoja ja suojeluvelvoitteita, joiden laiminlyöminen pilaa koko tehtävän. Kohtuus on maataistelutehtävissä tuntematon käsite, pommeja ja panssarintorjuntaohjuksia riittää keskikokoisen armeijan tuhoamiseen. Miksi tyytyä vähempään?

Ace Combat ymmärtää vaihtelun päälle muutenkin. Kampanjaa väritetään muun muassa kokeilemalla Blackhawkin sivuampujan ja AC-130-rynnäkkökoneen aseupseerin rooleja. Se on juuri sellaista toimintaa, joka olisi kuin kotonaan jossain Call of Dutyssa. Varsinaisia kohokohtia ovat kaksi täysipainoista tehtävää Apache-taistelukopterin puikoissa.

Tankkien tuhoajaksi suunniteltua Apachea ei voi kepittää kuin ääntä nopeampaa hävittäjää. Sillä on lennettävä matalalla ja iskettävä rakennusten katveesta. Erityistä on sekin, että Apachen konetykkiä voi tähdätä lentosuuntaan nähden itsenäisesti. Konetykin tulivoima on enemmän kuin riittävää jalkaväkeä ja siviiliajoneuvoista muutettuja teknikaaleja vastaan. Kovemmat maalit pannaan ojennukseen suorasuuntausraketeilla ja Hellfire-ohjuksilla.

Taistelukopterin pahin vihollinen on toinen taistelukopteri. Sitä toisiaan kiertävien hekojen pyörimistä ja hyörimistä ei usko ennen kuin näkee.

Kuin suoraan Best selleristä

Ace Combat Assault Horizonin teknotrillerijuoni saattaisi jopa itsensä nykykuntoisen Tom Clancyn häpeään. Venäläis-amerikkalaisessa NATO-lentueessa, sitä johtavassa ranskalaiskenraalissa ja Venäjän mafian tukemassa sotilasvallankaappauksessa ei ole uskottavuuden häivääkään. Lopullisesti kioskikirjallisuuden puolelle mennään kun vallankaappauksen tärkeimmäksi pelinappulaksi paljastuu ydinpommiakin pelottavampi tuomiopäivänase. Jännitystä rakennetaan niin ikään jykeväleukaisen amerikkalaiseverstin ja pahan venäläisässä Markovin vääjäämättömästä yhteentörmäyksestä. Markovin hainnaamainen PAK FA -hävittäjä kummittelee ihan päähenkilön unissa asti.

Vaikka juonensa puolesta Ace Combat liippaa melkein tieteiskirjallisuutta, tunnistettavat tapahtumapaikat palauttavat pelin tähän maailmaan. Massiivisten rakennelmien Dubai on inspiroitunut valinta ilmasodan näyttämöksi.

Ehdin jo ajatella, että japanilainen peli, japanilainen juoni, kunnes bongasin amerikkalaisen käsikirjoittajan Jim DeFelicen. Voiko aito New York Timesin Best seller -listattu sotakirjailija todella suoltaa tällaista tuubaa? Ilmeisesti voi, mutta annetaan DeFelicelle anteeksi. Assault Horizon on lajityyppinsä ehdoton valio, olkoonkin, että se lajityyppi on niukkojen vaihtoehtojen lentoräiskintäpelit.

Mitään massiivista uudelleenpeluuarvoa Assault Horizonin alle kymmentuntisella kampanjalla ei ole, mutta 30 euron hintaisena latauspelinä pc-versio antaa hyvää vastinetta rahoille. Kroonisesta pelaajapulasta ja katkeavista istunnoista kärsivän verkkopelin varaan ei valitettavasti kannata hirveästi laskea. Se on sääli, sillä kahdeksan pelaajan lentueet tuhoamassa kilvan toistensa tukikohtia ei ole yhtään hullumpi moninpelikonsepti. Co-opiin en löytänyt edes peliseuraa.

Ace Combat kuuluu lajityyppiin jota ei pc:llä juuri näe. Jos toimintalentely kiinnostaa, konsolitekstuureista ja Games for Windowsista ei kannata vaahdota.  Pudotin alkuperäistä Ace Combat: Assault Horizonille antamaani arvosanaa kahdella pisteellä. En tehnyt sitä niinkään moninpeliongelmien takia, vaan siksi, että pelikokemukseni vastasi ihan liian tarkasti puolentoista vuoden takaisia muistikuviani. Yksi kerta riittää, kun kyse on valmiiksi purkitetusta purukumiviihteestä.

Tuomas Honkala

85