Nnirvi
Hei! Minä olen Niko ja olen peliaddikti. Tai no, en.
Maailmassa, jossa pelejä rakastetaan, pelataan hallitsemattomasti ympäri vuorokauden tai vuosikausien ajan, maailmassa, jossa Diablo-leskille jaetaan avustuspaketteja, minä olen friikki. Jokaisella kunnon pelitoimittajalla pitää olla joku peli nimikkopakkomielteenä.
Pitää olla monogamiitti, pakkomielteisesti juuttua pelaamaan vain yhtä peliä, kunnes siitä on tiristetty ihan kaikki irti. Pelaan liikaa, alttius riippuvuuteen löytyy jo geeneissä, ja maanisuus on minulle se paras tapa saada asioita aikaiseksi. Kun saan jotain päähäni, en saa rauhaa ennen kuin se on tehty. Depressiossa voi sitten ottaa rennommin ja ihailla kättensä jälkiä.
Himot
Pelaaminen on minulle samanlainen perustarve kuin syöminen, juominen tai lukeminen. Ajatus siitä, että käyttäisi kesäloman pelaamisen nollaukseen, on luonnoton. Juuri kesälomalla voi kukkua yökaudet ja vetää läpi niitä pelejä, joita töiden takia ei ole ehtinyt. Kun puolilta päiviltä herää, kesäpäiväkin on kauneimmillaan.
Silti pelaan kierrättämällä, vähän sitä, vähän tätä, miltä nyt tänään tuntuu. Josko alkupaloiksi tason verran Diabloa, sitten vaikka tiukka piiritys Ranskan riveissä tai paputölkkien perässä Elektroon. Maailmassa on liikaa pelejä ja liian vähän aikaa.
Vain satunnaisesti tulee pelejä, jotka on pakko pelata eksklusiivisesti, Grimrock on viimeisin. Sitä en ihmettele, koska Dungeon Masterit kuuluivat harvoihin pakkomiellepeleihini. Niistä oudoimpia on scifijoukkuestrategia Incubation, ja ihan kuin todisteeksi siitä, ettei kyseessä ollut sattuma, sen lisäri Incubation: Wilderness Missions. En oikeasti pystynyt pelaamaan mitään muuta ennen kuin olin vetänyt Incut läpi. Miksi? En todellakaan tiedä.
Kamut
Hauskin addiktio on sosiaalinen addiktio. ES/CS-sukupolvesta on vanhempi versio VerVit (verkkopelejä ja viinaa), ja näiden motiivi on helppo ymmärtää. Monet mörpit tai verkkopelit, kuten World of Warcraft, ovat enemmänkin sosiaalisia klubeja kuin pelejä. WoW-veteraanin mukaan pelissä on nykyään löysä läpikävelysosuus hidasteena matkalla kohti maksimitasoa ja kiltaraideja.
Niinpä nettipeli muuttuu jonkinlaiseksi virtuaalikerhoksi. Ei tarvitse lähteä kotoa mihinkään, kankku penkkiin, korkki auki ja taisteluun. Kaikki tietävät, miten homma hoituu ja pelaamisen ohessa chattaillaan kuin Miesten vuoro II:ssa.
Istuin oman WoW-nakkini silloin kun se oli vielä tuore ja muistutti peliä. Puoli vuotta meni huumassa niin että hurahti, sitten uutuudenviehätys alkoi karista. Jatko olisi vaatinut aktiivista virtuaalihengailua. Tuntikausien raidit alkoivat noin toisella kertaa ahdistaa velvollisuudentuntoista pelaajaa, ja viimeinen naula oli sosiaalisuus. Pelaaminen on minulle tärkeää juuri sosiaalisuuden nollaajana, mikä luo minulle korkean mörppi-immuniteetin.
World of Tanks esimerkiksi toimii herrainklubina jo paremmin, pelisessiot ovat merkittävästi lyhyempiä ja sisältävät vähemmän puhtaasti sosiaalista kyhnytystä. Onneksi WoTissa rattijuoppous ei ole rikos tai taistelukentät olisivat puoliksi tyhjiä.
Kamat
Minulla on paha keräilygeeni, ja keräilyvietin käyttäminen addiktioreseptin vaikuttavana aineena on peleissä yleistä. Minulle se toimii ainakin jossain määrin. En väitä, että kyseessä oli sisäinen pakko, mutta avasin silti kaikki aseet Battlefield 3:ssa. Tosin sitten alkoi kiinnostus lerppua, vaikka ajoneuvoissa olisi ollut vielä duunia. Pakkomielteeseen on matkaa, mutta ainakin keräilyn takia Battlefield kolmoseen paloi merkittävästi enemmän peliaikaa.
Keräilyn valjastamisessa peliaddiktion hiivaksi täytyy nostaa hattua sille, joka keksi achievementit, tavan pultata kerättävää ihan mihin tahansa peliin. Minua aineettomat achievementit eivät väräytä yhtään, koska olen pragmatisti. En näe achievementien eteen mitään vaivaa, paitsi jos niistä saa konkreettisen palkinnon. Yleisesti ottaen yllättävän moni grindaa tylsääkin peliä vain saadakseen siitä saavutushyllyn täyteen.
Mamat
Pakkomielteeseen vaaditaan raskaammat tropit: oman itsen peliavatar sitouttaa jo tehokkaasti. Joko siksi että se laukaisee hoivavietin sitä pahemmin, mitä enemmän ”lastaan” eli pelihahmoaan voi tuunata, pukea ja kasvattaa. Tai siksi, että kurjan, tylsän arkielämän vastapainona pelihahmosta muodostuu idealistinen fantasiaminä. Ja kukapa voi olla rakastamatta itsensä ideaaliversiota?
Hahmoaddiktiota tukee kamankerääminen. Tokihan lapselle pitää saada miekka, joka korostaa hänen parhaita ominaisuuksiaan sekä yhteensopiva haarniskasetti parhaasta lohikäärmeen luusta.
Ja se kasvattaminen, virtuaalisen jälkikasvun numeraalisten arvojen nousu. Elder Scrolls -sarjan pelejä, jopa Daggerfallin kaltaista iskua satunnaismaailmojen kasvoille, pelattiin sen takia, että alter egon kehittäminen ja varustaminen on addiktioista kaikkein yleisin ja toiseksi pahin. Se on Diablojen ainoa sisältö ja Skyrimissä puolet sisältöä, kumpaakin pelataan kauas terveen järjen tuolle puolen.
Minulle tämä addiktio ei ole täysin tuntematon, mutta se vaatii pelin, jossa hahmo kehittyy tekojeni seurauksena, ei niin että minä plätkin numeroja ominaisuuksiin. Siksi Dungeon Master ja vähemmässä määrin Elder Scrollsit nykivät sydämeni naruja. Mutta kun juoni on pelattu, en jaksa enää pelata hahmonkehitysmielessä, eikä mistään pelihahmostani koskaan ole tullut minulle tärkeää. WoW-örkillenikin löin päälle mitä tahansa kamoja, joissa oli sopivat statsit, jopa silloin kun pipa oli varastettu Punahilkan budoaarista.
Samat
Ehkäpä vakavin addiktion muoto on taitoaddiktio. Addikti keskittyy yhteen peliin ja mitä paremmaksi hän siinä tulee, sitä enemmän oma kyvykkyys luo riippuvaisuutta, kun pelaaja rakastuu siihen, että hän piru vie osaa! Heikko itsetunto ja tunne arkitaitojen riittämättömyydestä on polttoöljyä taitoaddiktion infernossa. Taitoriippuvaisuus on pahin, koska se selvästi lähtee eniten käsistä, muodostuu oikeaksi pakkomielteeksi, syö vapaa-ajan ja ihmissuhteet. Pian pelaajaparka on monogamiitti, naimisissa vain yhden pelin kanssa.
Monogamiitti edustaa minulle jo jonkinlaista vierasta avaruusrotua. Näytämme biologisesti samanlaisilta, mutta piuhoitus menee ihan eri lailla. League of Legendsillä on 40 miljoonaa pelaajaa ja pelissä on neljä kenttää, joista kahta pelataan eniten. Pelihahmo vaihtuu, mutta kenttä ei. Entäpä sitten räiskintäpelien vaiettu salaisuus, Counter-Strike? Todennäköisesti vieläkin on ihmisiä, jotka pelaavat vain Counter-Strikea, ja heistä osa pelaa vain yhtä kenttää, de_dustia. Siksi Counter-Strike Source roikkui vuosia Suomen(kin) top-listoilla: niitä vain kulutetaan loppuun. Shakkia en edes uskalla mainita tai löydän aamulla sängystäni pienen, mustan ja puisen hevosenpään.
Immuniteettini taitoaddiktiolle ei ole mikään ihme. Siinä pitää ensin olla sitä taitoa, joka muuttuu addiktioksi.
Omat
Kai minun täytyy luovuttaa ja olla ihan vain arkikoukussa yleisesti pelaamiseen ja peleihin, monikossa. Kai sieltä aina välillä nousee joku pikasuhde, jonka ihanuudesta liikaa keuhkoamalla kuulostan oikealta peliammattilaiselta.
Puolustaudun sillä, että minulla sentään on ihan sama ongelma kuin Michael Douglasilla, Charlie Sheenillä, Tiger Woodsilla, rokkistarboilla ja muilla alfauroksilla. Jo työn puolesta eteen nakataan koko ajan uusia kokemuksia kuin liukuhihnalta, on liian vaikeaa luoda vain yhteen sitä syvempää suhdetta.
Pelit ovat kuin raitiovaunuja, niitä on meri täynnä. Seuraava kehiin!
Niko ei edelleenkään halua opetella puolaa, joten hän kehottaa, ei, käskee kaikkia laatufantasian ystäviä kesäkuun puolessa välissä kirjakauppa-questille. Palkinnon voi lunastaa sanomalla kirjaneidolle, että ”Uusin Witcher, Haltiain veri, tänne ja heti!”
