”Elämä ilman musiikkia ei ole muuta kuin virhe, uuvuttavaa raadantaa, maanpakoa”, veisteli Friedrich Nietzsche aikoinaan. Nietzsche ei ollut pelikriitikko.
Jos peliarvosteluja on uskominen, elämä ilman musiikkia ei eroaisi kummemmin nykyisestä. Metsät jauhetaan paperimassaksi, kun uhraamme palstatilaa pelattavuudelle, tarinalle, grafiikalle, nokkelille sutkautuksille. Yksi vaan on joukosta poissa.
Hiljaisuuden jälkeen klassisimmat tavat käsitellä pelimusiikkia ovat luokkaa ”hyvä”, ”hirveä”, ”ei häiritse”, ”sopii taustalle” tai ”pitää tunnelman yllä”. Yksityiskohtaisempi selonteko loppuu kovin usein genren paikantamiseen, minullakin.
Musiikittomuus voi olla tehokeino tai tietoinen tyylivalinta, eivätkä kaikki pelit tarvitse musiikkia. Ja se on ihan jees. Kukaan ei varmasti kaipaa midipaukuttelua tai munkkikuoroja taustalle elämöimään, kun pitäisi pitää tarkasti mallinnettu hävittäjä ilmassa, tai kun heksamuotoisen maailmanpalon rajaviivat lähtevät nykimään.
Sama toimii tietysti toisinkin päin. On pelejä, jotka ilman soundtrackiaan olisivat vain kumisevia vaskeja ja heliseviä symbaaleja. Musiikin roolia tunne-elämysten ankkurina ei pidä aliarvioida.
Forte!
Olen Mass Effect -fani. Olen käyttänyt koko trilogiaan arviolta 150 tuntia (kaksi läpipeluukertaa), mikä on minun ajankäytölläni ihme. Jopa kolmosen vihattu lopetus oli mielestäni ok. En edes välitä BioWaren muista peleistä sen kummemmin, mutta seuraava Massa tulee napattua ostoskoriin tasan sillä hetkellä, kun se ilmestyy.
ME-sarja, varsinkin ykkösosa, sisältää täydellisesti ison mittakaavan tieteissaagaan sopivaa musiikkia. Oi te kasarille tuoksahtelevat syntikkaraidat, menisin kanssanne naimisiin, jos voisin. Mässymusat toimivat niin hyvin, että ne saavat pelit tuntumaan paremmilta kuin ne ovatkaan.
Joka ikinen kerta, kun erehdyn kuuntelemaan ykkös-Mässyn soundtrackia, tapahtuu kaksi asiaa. Shephardin matkan tähtihetket muistuvat mieleen ja iskee kamala hinku aloittaa sarja taas alusta. Samat tunteet jylläävät nytkin, tätä kirjoittaessa, vaikka tiedostan hyvin, että Mass Effect 1 on enimmäkseen huonosti vanhentunut räiskintäpeli laiskalla juonenkuljetuksella, ja jätin sen viime kerralla kesken. Mass Effectin musiikit saavat minut tippa linssissä muistelemaan peliä, jota ei oikeasti ole olemassa!
Olen rakastunut BioWaren luomaan maailmaan, mutta en ole varma, mikä osa siitä rakkaudesta johtuu itse peleistä ja mikä musiikin synnyttämistä mielikuvista. Oikeasti Fauntsien M4 Part II taitaa olla minulle se ultimaattinen ME-kokemus. Ykkösosan lopputeksteissä soiva kappale tiivistää kahdeksaan minuuttiin sen, mikä Shephardin odysseiassa oli olennaista: tahdonvoiman käydä mahdottomia vastoinkäymisiä vastaan (”If all, all goes as planned”) ja yhteistyön ulkoisesti erilaisten, mutta sisältä samanlaisten yksilöiden välillä (”Because I can’t make it on my own”).
Mezzo forte!!
Kun Hotline Miami ilmestyi, kaikki huomasivat, että nyt on audiopuolella jotakin erikoislaatuista. Näin huuruista elektrodiskoa ja psykedeliaa ei ollut peleissä ennen kuultu. On päivänselvää, että leijonanosa Hotline Miamin tunnelmasta tulee sen taiten valituista kappaleista. Vaan kuinka moni on hoksannut, että musiikkiraita on vastuussa myös pelin merkityspohjasta?
Vaimennettu Miami olisi vain rupinen, älyttömän väkivaltainen toimintapeli, joka ainoastaan tehtävien välissä vinkkaisi, että pinnan alla kytee jotain muuta. Mutta kun verikekkereihin yhdistää vastustamattoman tanssibiitin, niin yks kaks murhatöiden karmeus pomppaa esiin aivan eri tavalla. Menevä musiikki tekee pienten pikseliukkojen mestaamisesta niin mukaansatempaava, että se on jo sairasta. Samalla rauhallisissa kohdissa rätisevä ambient heiluttaa neonkylttiä sille, että nyt ei ole hei kaikki kondiksessa.
Hotline Miamin äänipuoli nostaa virtuaalisen väkivallan oudon viehätyksen framille. Musiikki on tässä tapauksessa yhtä kuin pelin teema.
Fortissimo!!!
Vanhoista konsolipeleistä puhuttaessa nousee aina esille niiden musiikki. Tapana on hokea, miten melodioiden oli pakko olla kymppikamaa, kun alkeellisen äänihardiksen läpi kaikki kuulosti muuten yhdentekevältä piipitykseltä. Väite on kulunut, mutta ei vailla perää. Kuinka moni Super Mariota joskus kokeillut ei muistaisi pelin teemaa?
Itse palaan mielelläni tuon tuosta 8- ja 16-bittisten tasohyppelyiden pariin. Joskus luulin sen johtuvan niiden paremmuudesta nykypompiskeluihin verrattuna. Jossain vaiheessa taas laitoin kaiken nostalgian piikkiin. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että vaikkapa jonkun Sonic the Hedgehogin pääasiallinen viehätys on... Niin, niissä ääniaalloissa
Jos nyt hiukan kärjistän, niin sinisen siilin ohjailu on toissijaista auraaliselle elämykselle, pelkkä reaktiotesti, jota paukuttaa messevien biisien kuuntelun ohessa. Jännittävä kyllä, uusretropeleissä on usein samaa vikaa. Terry Cavanaghin minimalistinen VVVVVV on mielestäni loistava loikinnan aaria, vaan olisinko kallistanut sille korvaani ilman mahdottoman tarttuvaa chiptune-soundtrackia? Tuskin.
Puhumme usein pelin taustamusiikista, mutta yhtä hyvin välillä voisi puhua musiikin taustapelistä.
Bonus: Miten päädyin kirjoittamaan peleistä
Kaikki pelit eivät tarvitse musiikkia, eikä kova musa tee huonosta pelistä automaattisesti hyvää. Sekä pelaajien että kriitikoiden olisi kuitenkin syytä kiinnittää enemmän huomiota pelimusiikkiin. Vaikka välillä tuntuu, että se sulahtaa yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos, siellä korvien välissä voi huomaamattamme tapahtua asioita. Kun seuraavan kerran jokin peli tekee vaikutuksen, mieti hetki, oliko musiikilla osuutta asiaan. Huomasin itsekin vasta tätä tekstiä luonnostellessa, että lähes kaikissa suosikkipeleissäni on mieleen jäävä audio.
Pelit ovat monesta mediamuodosta rakentuvia kokonaisuuksia, joten yhden osa-alueen nostaminen ylitse muiden saattaa tuntua teennäiseltä. Ilman kelpo ohjelmointisuoritusta ei olisi edes mitään, mitä pelata. Musiikki on kuitenkin sataprosenttista fiilistä, ja pelin aiheuttama fiilis on lopulta se, mikä siitä jää mieleen.
Pelimusiikki voi tehdä taikoja myös kontekstistaan irrotettuna. Vuonna 2008 peliharrastukseni oli näivettynyt pystyyn. En seurannut pelimediaa ja kertasin vain silloin tällöin vanhoja suosikkeja. Jotain kautta päädyin katsomaan Mega Man 2 -pelivideota netistä. Tunnistin pelin lapsuudestani, mutta se ei sillä hetkellä hetkauttanut sen suuremmin. Huomioni oli täysin keskittynyt Air Man -kentän taustamusiikkiin. Miten joku pilipalisynan läpi vedetty absurdi soolottelu saattoi kuulostaa niin hyvältä?
Air Man aiheutti kierteen. Ensin oli pakko kuunnella läpi kaikki muutkin pelin biisit, sitten pitikin kahlata läpi itse peli, ja siitä jatkaa muiden kasibittisten Mega Man -pelien ja lopuksi koko NESin mittavan peli- ja musiikkikirjaston opiskeluun. Olin ällikällä lyöty, että niin alkeellisella tekniikalla oli saatu aikaan niin paljon.
Ennen pitkää sain vihiä siitä, että oli olemassa Mega Man 9, tismalleen vanhojen standardien mukaan tehty uusvanha MM-peli. Ainoa vain, että sen pelaamiseen tarvittiin moderni konsoli. Heitin noppaa ja kotiin tuli Xbox 360. Pian heräsi kysymys: Pitäisikö sitä kokeilla muitakin uusia pelejä? Jossain vaiheessa heräsi jatkokysymys: Pitäisikö sitä yrittää kirjoittaa peleistä? Neljä työntäytteistä vuotta myöhemmin koen edelleen olevani jotakuinkin unelmaduunissa. Ja tämä kaikki yhden lyhyen NES-sävellyksen ansiosta.
Jos se ei ole todiste pelimusiikin voimasta, niin nostan kädet pystyyn.
Kirjoittajan ensimmäisessä tietokoneessa ei ollut äänikorttia.
