PS3, Xbox 360
Ilmestyy 28. maaliskuuta
Isku Meksikoon
Army of Two: The Devil’s Cartel ei omaperäisyydellä juhli, mutta tekniset avut tekevät siitä kiinnostavan.
The Devil’s Cartel on jo kolmas osa pelisarjaan, josta en ole koskaan välittänyt. Kimpparäiskintöinä markkinoidut kaksi edellistä Army of Twota olivat velttoja kopioita Gears of Wareista. Army of Twon teennäinen co-op-elostelu huipentui pöhköihin paita–ja–perse-hetkiin, jolloin sankarit painautuivat seläkkäin toisiaan vasten ja räiskivät menemään.
Olin suorastaan yllättynyt, kun kuulin kolmososasta. Ajattelin mielessäni, että ”Electronic Arts, hei, uskokaa jo, ketään ei kiinnosta Army of Two!” Mutta mitä vielä, lyhyen pelisession jälkeen jouduin pyörtämään ajatukseni. The Devil’s Cartel vaikuttaa perin juurin asialliselta!
Mikä on muuttunut? Ainakin tekijät ja pelimoottori. Eihän pelkkä Frostbite 2.0 kesää tee, mutta osumista hajoavat ympäristöt yhdistettynä osumista hajoaviin vihollisiin ovat aika killeri yhdistelmä. The Devil’s Cartelissa on rehevää eksploitaatioasennetta, josta edellisosat vain haaveilivat.
Karu todellisuus
Kahden ensimmäisen Army-pelin hömppätarinoista poiketen The Devil’s Cartelin tapahtumat liippaavat valitettavan läheltä todellisuutta. Naamiokostajat iskevät Meksikoon ja antavat maalaisia terrorisoiville huumekartelleille oikein isän kädestä.
Commando-henkistä kostofantasiaa lukuun ottamatta skenaariossa ei ole mitään kuvitteellista. Meksikon huumesotana tunnettu konflikti on eskaloitunut kartellien hallitsemilla seuduilla käytännössä täysimittaiseksi sisällissodaksi. Vuoden 2011 arvio meksikolaisen huumesodan uhriluvusta oli reilut 12 000. Uhreiksi valikoituu täysin sivullisia, sillä silmittömät veriteot ovat olennainen osa kartellien häikäilemätöntä pelottelutaktiikkaa.
Huumekartelleille sodassa on kyse miljardibisneksestä, Meksikon hallitukselle ja paikallisille asukkaille yhteiskuntarauhan ja koko laillisen järjestyksen murentumisesta. Sotaa käydään myös Yhdysvaltain maaperällä ja Euroopassa, jossa meksikolaisilla kartelleilla on kiinteät suhteet muun muassa Italian mafiaan.
Pelissä kuvattu ”Paholaisen kartelli” La Guadaña ei ole todellinen, mutta se voisi olla. Sen tuhoaminen haulikonlaukaus kerrallaan olisi ilmeisesti liikaa edellisosien kertakäyttösankareille Salemille ja Riosille, joten heidän tilallaan nähdään kaksi anonyymiä pyssymiestä, ”Alpha” ja ”Bravo”. Kartellit ja niitä ympäröivä korruptio tuntien soturien on varmaan viisainta varjellakin identiteettiään.
Salemin ja Riosin mukana ikkunasta lentävät myös päälleliimatut moraaliset valinnat. Jäljelle jää vain kaksi äijää ja yksi missio.
Suojasta suojaan
Vaikka Meksikon huumesodan karmean todellisuuden kanssa on vaikea kilpailla, Army of Two: The Devil’s Cartel yrittää parhaansa. Se tykittää ruudulle sellaisen väkivaltapaukun, että oksat pois. Käsikranaatin jäljiltä miestä kaatuu raajattomina tantereeseen ja lähiosuma haulikosta repäisee suolet näkyville. Näky on yhtä aikaa kuvottava ja vangitseva. Tämä ei ole mitään kliinisillä veriroiskahduksilla siloteltua sotilasräiskintää.
Toiminta on niin verevää, että sitä melkein unohtaa, että pelin Meksiko on keltaisen ja ruskean sävyissä maalattua autiokaupunkia, joka voisi sijaita missä päin maailmaa tahansa. Persoonallista sävyä ympäristö saa vasta, kun rappaukset murenevat tulituksesta. Sillä on myös pelillistä merkitystä, kun saman suojan takana ei kestä kykkiä loputtomiin.
Suojan takaa ampuminen on räiskintäpeleille samaa kuin golfkärryt golfille. Kun liikkuminen ei ole ensisijainen optio, toimintaa ei voi hyvällä tahdollakaan luonnehtia vauhdikkaaksi. Suojan jättäessään sankarit löntystelevät tahmeasti, vailla kiireen tuntua. Huokaus.
Overkill-mittarin täyttyminen saa jätkiin sentään vähän liikettä, kun omat aseet tekevät hetkellisesti ylivahinkoa, eikä vihollistuli tunnu missään. Raivohyökkäyksellä ampuu alas vaikka taisteluhelikopterin, kunhan vähän pitää liipaisinta pohjassa. Ai mitä, onko huumekartelleilla muka taistelukoptereita? En yllättyisi vaikka olisi, onhan Meksikon laivasto pysäyttänyt muun muassa täydessä 5,8 tonnin kokaiinilastissa olleen narco-sukellusveneenkin.
Co-op-kaveruksina Alphan ja Bravon tärkein tehtävä on pitää toisensa hengessä. Kun yksi ottaa liikaa osumaa ja kaatuu, toisen on kiiruhdettava hätiin ja tsempattava kaveri ylös. Se on todellista ystävyyttä se.
Koska pelin tuottaja kyttäsi selkäni takana, minun oli pakko esittää hänelle mieltäni kaivertanut kysynyt. Miten voitte tehdä viihdettä oikean elämän tragediasta?
”Meiltä kysytään tuota usein, emmekä suinkaan yritä vältellä aihetta”, vastaa Visceral Gamesin Julian Beak. ”Meksikon huumesota on todellista ja pelimme viihdettä. Pelissämme hyvät tyypit jahtaavat pahoja ja siviilit jätetään rauhaan. Kuvaamalla meksikolaista todellisuutta haluamme synnyttää mielikuvan pelistä, joka on tosi hardcore.”
Tuomas Honkala
