Suomen elokuvateattereissa ensi-iltansa saa 23.11. The Name of the Game -dokumentti, joka kertoo pelimaailmasta virkistävän erilaisen tarinan.
New Dawnin tuottama, Paul J. Vogelin ja Jarno Elosen ohjaama dokumentti on näennäisesti kertomus siitä, miten Housemarquen Nex Machina -arcadepeli tehtiin. Todellisuudessa keskiöön nousevat Housemarquella työskentelevä kolmikko eli markkinointijohtaja Mikael Haveri, pääsuunnittelija Harry Kruger ja yhteisövastaava Tommaso De Benetti. Elokuva on kertomus heidän välisestään toveruudesta. Sivuosissa pyörivät myös pelijumala Eugene Jarvis sekä suomalaisen peliteollisuuden kantaisät Ilari Kuittinen ja Harri Tikkanen.
Ennakkoon pelkäsin, että The Name of the Game olisi umpitylsä making of -mainos. Leffan antama kuva pelinteosta ei kuitenkaan ole puhtaan ruusuinen. Kyse on pikemminkin kaverileffasta, sillä ohjaajat Jarno Elonen ja Paul J. Vogel ovat onnistuneet raapimaan pelintekijästä ihmisen esille. Se ei todellakaan ole helppoa.
Pelialan ammattimaistuminen näkyy muun muassa suhteessa lehdistöön. Liian usein haastatteluissa kuulee samat markkinointistrategian mukaiset vastaukset, sillä tilanteisiin tullaan brändi edellä ja tekijät miettivät hyvin tarkkaan, missä tahdissa, millä viestillä ja millä tyylillä peliä yleisölle myydään. Dokumentissa on useampi kohtaus, jonka antama kuva ei ole päähenkilöiden tai varsinkaan Housemarquen kannalta pelkästään positiivinen. Juuri se tekee elokuvasta kiinnostavan.
Pelistä ulospäin annettu kuva on tahallisen harkittu, koska pelinteon todellisuus on kaikkea muuta. Se on jatkuvaa kompromissia, jossa erinomaisista ideoista pitää päästää irti, koska aika ja/tai budjetti eivät yksinkertaisesti riitä. Vaikka tekijät uhraavat pelintekoon kaiken työ- ja vapaa-aikansa, niin kaupallisesta menestyksestä ei koskaan ole takeita. Pelialusta, ajoitus, idea tai yksinkertaisesti toteutus voivat olla pielessä. Pelit ovat luovuuden ja insinöörimäisen ohjelmointitaidon ristisiitos, jossa lopputuloksesta ei voi olla koskaan varma.
Housemarquen Nex Machina -projektissa nähdään kaikkea tätä, sillä firma julkaisi Robotron-henkisen Nex Machina -pelinsä käytännössä omakustanteena. Ideana oli tehdä yhteistyössä Eugene Jarviksen kanssa kahden tatin arcademainen räiskintä, joka yhdistää 80-luvun pelien suoraviivaisuus nykyaikaisten pelien näyttävyyteen. Se on pelisuunnittelija Harry Krugerin unelmaprojekti.
Filmillä ei juuri näy pelinteon arkea eli puurtamista koneen ääressä. Useimmiten kuvassa ollaan bileissä, palavereissa tai messumatkalla, minkä takia vaikutelma on todennäköisesti kosteampi kuin todellisuus. Ryyppäämistä on siinä määrin, että kyse on kirjaimellisesti dokumentista. Vaikka leffa vilisee kännissä ja läpällä -kohtauksia, henkilöt eivät ole Temptation Island -tyylisiä reikäpäitä vaan aidosti kiinnostavia ja hauskoja tyyppejä. Krugerin, Haverin ja De Benettin välille syntyy toimivaa kemiaa ja sujuvaa sanailua.
Hahmojen välinen roolituskin toimii ja on vielä uskottava. Harry Kruger on intohimoinen pelintekijä, Haveri myyntimiehenä modernisoitu versio Jethro Rostedista ja De Benetti kaksikkoa tasapainottava täyspäinen ammattilainen. Pelijumala Eugene Jarvis esitetään ensi alkuun kuin hän olisi kolmikon oppi-isä ja mestari, joka taikavoimillaan korjaa jopa Housemarquen rikkinäisen kolikkokabinetin. Todellisuudessa Jarvis paljastuu suurimmaksi pikkupojaksi. Kuittinen ja Tikkanen nähdään lähinnä sivuroolissa, vaikka kaksikko on Housemarquen johdossa ja osaltaan heidän ansiotaan on, että Suomessa ylipäätään on peliteollisuutta.
Harry Kruger on Nex Machina -pelin pääohjelmoijana myös tarinan kiinnostavin hahmo. Hän on äänessä myös elokuvan huippukohtauksessa, jossa Kruger tiivistää pelintekijän todellisuuden täydellisesti. Jarviksen Robotron-klassikko on osittain sattumaa eikä huolellisen suunnittelun tulos. Kruger ihailee ennen kaikkea Jarviksen taitoa päästää irti. Robotronissa Jarvis jätti osan asioista riittävän hyviksi ja osan täysin tuurin varaan, joten mestariteos on osin sattumaa. Kruger taas hioo asioita viimeiseen asti. Resogunin ohjausta hän hieroi kaksi vuotta eikä yksikään arvostelu tai kommentti maininnut ohjausta sanallakaan. Ajatukseen sisältyy myös peliohjelmoinnin raadollisuus: virheet näkyvät helpommin kuin onnistumiset.
Dokumentissa on kaikkine vastoinkäymisineen jäntevä draaman kaari, vaikka pelinteko ei ole järin mediaseksikästä puuhaa. Koneen ääressä nyhjöttämisestä ei hirveän menevää kuvaa saa. Joku Q&A-osaston pelaaminen näyttää jopa järjettömältä, koska testaaja kävelee päin jokaista seinää, jotta nähdään, että niissä on grafiikoiden lisäksi myös fysiikat kohdillaan. Ehkä juuri siitä syystä elokuvan alku on kömpelömpi kuin sen loppu. Ikään kuin hahmot ja elokuva olisivat vielä hakeneet ääntään.
The Name of the Game on erinomainen dokumentti. Lajityyppi lähestyy veijarikomediaa, mutta touhu ei muutu missään vaiheessa ärsyttävän itsekorosteiseksi. Hahmot suhtautuvat itseensä lämpimällä itseironialla. Se on aina älykkyyden merkki. Toki lajityypissä on ilmeinen väärinymmärryksen vaara ja odotan mielenkiinnolla, miten suurempi yleisö elokuvan ottaa. Itse olen elokuvan henkilökuvalle osittain sokea, koska vähintään tiedän kaikki hahmot ja peliprojektin kulun enkä lähde tyhjältä pöydältä.
Dokumentista piti tulla making of -video mainoskäyttöön, mutta sen sijaan saatiin erinomainen elokuva. The Name of the Game -dokumentti ei kerro pelin tekemisestä vaan pelintekijöistä.
The Name of the Game
Ohjaus: Jarno Elonen ja Paul J. Vogel
Käsikirjoitus: Jarno Elonen ja Heikki Kareranta
Pääosissa: Harry Kruger, Mikael Haveri, Tommaso De Benetti, Eugene Jarvis
