Maine kauas kantautuu, sen eessä kylät ja luostarit antautuu. Minä olen viikinki, jättiläinen!
Markus Lukkarinen
Kohtaloaan vastaan ei voi kamppailla. Kun hyppäsin kolmetoista vuotta sitten Altaïrin kaapuun, en tiennyt, minkälaiselle matkalle päätyisin. Tarinani alkoi Masyafista, nautin olostani eniten Venetsiassa, mutta viimein olen perillä. Sarvikolpakko huulillani, sotakirves kädessäni, Valhalla edessäni!
Assassin’s Creed Valhalla syleilee sarjan historiaa tutulla, mutta maistuvalla kaavalla. Viikinkiteemainen toimintaseikkailu on järjestyksessään kahdestoista salamurhaajaeepos ja nyt Norjan vuonoilla. Valhalla on Assassin’s Creed niin hyvässä kuin pahassa. Norjaan ja Englantiin sijoittuva seikkailu näyttää kertakaikkisen upealta ja tutkittavaa ja löydettävää on silmänkantamattomiin. Jos Origins ja Odyssey ovat vielä kirkkaana mielessä, tekemisen määrä voi tuntua uuvuttavalta. Onneksi omasta odysseiastani on ehtinyt vierähtää lähes kaksi vuotta, joten pystyin nauttimaan viikinkisaagasta heti ensimetreistä alkaen.
Viikinkisoturi Eivor on legendaarinen taistelija, ylivertainen kiipeilijä ja kumoaa enemmän olutta kuin Penttilä avustajakokouksessa. Se on pojat ja tytöt paljon se.
Taistelu on aiempaa sujuvampaa ja ennen kaikkea hurmeisempaa, viikinkien kahakoissa lentävät nuolien lisäksi irtopäät. Paljaan pinnan suhteen ollaan kitsaampia, jopa Valhallan nudistit pukeutuvat säädyllisesti. Kliseinen kostotarina muuttuu kertalaakista kiinnostavammaksi, kun Eivor seilaa joukkoineen Englantiin. Eivor on taas keskivertoa karismaattisempi päähenkilö. Onneksi, sillä vaalean mahtiviikingin seurassa vietetään rapiat 60 tuntia.
Furiosa vai teknoviikinki?
Nykyajan kehyskertomus on jälleen tarinan heikoin lenkki. Osittain tämä johtuu siitä, että Laylan ja kumppanien kanssa vietetään huomattavasti viikinkihirmuja vähemmän aikaa, mutta pääasiassa kehnous johtuu nykyassassiinien tylsyydestä. Joka kerta kun Animus-sessio keskeytyi ja Eivor vaihtui Laylaan, huokaisin niin, että ikkunat helisivät.
Onneksi viikinkielämä 800-luvulla on ihanaa. Ryöstöretket, oman valtapiirin laajentaminen ja maalliset nautinnot ovat Eivorin korppiklaanille arkipäivää. Eivor voi olla mies tai nainen, oma valintani osui Furiosa-henkiseen naistaistelijaan. Valintaan vaikutti osaltaan se, että Eivor on kuvattu Song of Glory -sarjakuvassa naisena. Mies-Eivorkaan ei ole huono valinta, sillä heppu on ilmetty teknoviikinki. Valinnan voi jättää myös Animukselle, jolloin sukupuoli vaihtuu tarinan tietyissä kohdissa. Kummalliselta kuulostava suunnitteluratkaisu valottuu seikkailun aikana.
Eivor johtaa korppiklaania velipuolensa Sigurdin kanssa. Voimaa ja kunnioitusta janoava kaksikko piiskaa tarinaa vimmalla eteenpäin. Lojaalius, oman paikan etsiminen ja raivokas taistelutahto sitovat korppiklaania yhteen etenkin taistelukentillä. Eivorin ja Sigurdin kohtalot kietoutuvat peruuttamattomasti yhteen, mutta voiko synkkiä ennustuksia vastaan taistella?
Korppiklaani jättää Norjan nopeasti taakseen, sillä viikingit haluavat uuden jalansijan Englannissa. Sotien riivaama valtakunta on repeytynyt erilleen, Eivorin ja Sigurdin tehtävä on liittoutua Wessexin, Northumbrian, Itä-Anglian ja Mercian kuningaskuntien kanssa. Kaksikon tehtäväjako on selvä: Sigurd iskee neuvottelujen alkutahdit, Eivor huolehtii kotikylän kehittämisestä, hoitaa ryöstöretkien organisoimisen ja viimeistelee liittoumadiilit. Vihdoin ymmärrän, mitä työpaikkailmoitusten toitottama ”kädet savessa viihtyvä tehopakkaus” tarkoittaa.
Rytmitys poikkeaa rahtusen aikaisemmista AssCreedeista. Pääjuoni nytkähtelee eteenpäin parin tunnin mittaisissa kaarissa ja uuden tehtäväkokonaisuuden saa valita muutamasta vaihtoehdosta. Keikkojen välissä hengaillaan Ravensthorpen leirissä, jossa vaivalla tienatut ryöstösaaliit hupenevat päämajan paranteluun.
Resurssit voi käyttää esimerkiksi tallin kehittämiseen, assassiinien rakennuksen pystyttämiseen tai tatuointipuodin perustamiseen. Eivorin ulkonäköä voi tuunata varsin monipuolisesti, sillä viikingin katu-uskottavuus on tärkeä asia. Resurssi- ja rahareikiä on valtavasti: varusteiden päivitys ja leirin parantelu tyhjentävät kukkaron nopeasti.
Vinlandin valtiatar
Aina kun kuvittelen kyllästyneeni Assassin’s Creedeihin, Ubisoft nykäisee hihastaan uuden ässän. Latteaa kolmosta seurasi loistokas Black Flag, harmaaseen Lontooseen sijoittunut Syndicate sai jatkoa upean eksoottisesta Originsista. Viikinkiteema ja pohjoiset maisemat antavat Valhallaan roimasti potkua, lisämakua tuttu soppa saa roolipelielementeistä ja uudistuneesta taistelusta. Seikkailu ei ala räjähtävästi, mutta olin myytyä miestä noin 20 tunnin kohdalla.
Pääjuonen repaleisen luonteen takia maisemat vaihtuvat vauhdilla ja estradille nousee jatkuvasti uusia persoonia. Kyllästyä ei ehdi, mutta toisaalta sivuhahmojen joukosta ei nouse yksikään ylitse muiden. Valhalla on ennen kaikkea Eivorin ja Sigurdin show. Seikkailun aikana tapaa joukon sulhas- ja morsianehdokkaita, mutta minun sydämeni täyttävät Odin, olut ja kunniakas kuolema taistelukentällä.
Tarinan aikana tehtävät valinnat rakentavat Eivorin luonnetta ja suhdetta hänen läheisiinsä. Ratkaisuilla on myös konkreettista merkitystä: jos päättelee väärin petturin henkilöllisyyden, liittolainen joutuu sijaiskärsijäksi. Jos säästää vihollisensa hengen oikealla hetkellä, Valhallan vaarallisimpiin vastustajiin lukeutuvat kiihkoilijat eivät metsästä Eivoria yhtä hanakasti.
Valhalla sekoittelee perinteiseen Assassin’s Creed -tyyliin todellisuutta ja tarua. Historiallisia nimiä pudotellaan sellaista tahtia, että heikompaa hirvittää: Eivor törmää Harald Kaunotukkaan ja Ragnar Lodbrokin legendaan, myös päähenkilöiden valloitusretket on pohjustettu uskottavalla tavalla. Paikallista historiaa ja legendoja on nivottu onnistuneesti pelin kerrontaan. Myös Norjan ja Britannian kartat mukailevat todellisuutta maamerkkeineen.
Kun aika alkaa kiinnostaa, katsomalla ensin sarjan The Vikings ja jatkoksi siihen limittyvän The Last Kingdomsin Valhallan aikakausi aukeaa entistäkin paremmin.
Kautta Odinin parran!
Ryöstöretkillä kentällä riehuu kymmenittäin viikinkejä ja vielä isompi vastustajajoukko. Mutta klassista kilpimuuria (jossa miehet tehdään) ei näkynyt lainkaan, eikä taisteluissa ollut näkyvää taktikointia. Kaava oli yleensä tämä: pitkäveneellä tai hevosella vihollisleirin porteille, soitto sotatorvella ja karjuen vihollisen kimppuun viikinkitoverien kanssa. Sitten tapetaan kaikki ja poltetaan strategiset rakennukset (kaverit tekevät tämän automaattisesti, jos ei itse halua sitä tehdä). Joukkotappelut ovat aika kaoottista sähellystä.
Mutta Eivor itse on parhaimmillaan tovereidensa keskellä, ase kädessä. Eivor kylvää tuhoa kahden käden kirveellä, torjuu iskut ja nuolet kilvellään ja horjuttaa vastustajan puolustusta oikein ajoitetulla torjunnalla. Väistely ja voimaiskut kuluttavat staminaa, kevyet iskut palauttavat sitä. Älyvapaa rämpytys ei kannata, sillä väsähtänyt viikinki on nopeasti vainaa etenkin pomotappeluissa.
Kahakoiden vaikeuden voi säätää juuri mieleisekseen. Pelasin aluksi normaalilla, mutta kun kohosin tasoissa, sain uusia erikoiskykyjä ja puin päälleni parempia varusteita, nostin vaikeuden hardille. Säätömahdollisuudet ovat muutenkin kiitettävän monipuoliset: maailmaan uppoutumista helpottaa, kun vähentää visuaaliset vinkit minimiin ja lisää vartijoiden valppautta.
Vastustajan rivejä harvennetaan tietysti myös perinteisillä hiipimistaktiikoilla. Piiloutuminen puskaan, vihellys vartijan suuntaan ja piiloterä onnettoman rintaan on pettämätön yhdistelmä. Tervehdin ilolla klassisia salamurhatehtäviä, joissa kohde pitää päästää päiviltä mahdollisimman huomaamattomasti. Viimeisen voitelun yhteydessä ruojalle avautuu mahdollisuus paljastaa Eivorille synkimmät salaisuutensa ja ansaita pienimuotoinen synninpäästö.
Tekemistä on paljon, mutta Valhallan tahkoaminen ei maistu missään vaiheessa puulta. Toisiaan muistuttavat rosvoleirit ja loputon varusterumba loistavat poissaolollaan. Erilaisia aseita on aiempaa vähemmän ja niiden päivitys hoituu Ravensthorpen sepän pakeilla. Sekä aarteiden metsästyksessä että pienissä sivutehtävissä on mukana tarinallisuutta. Pulmat ovat varsin kevyitä: avaimen metsästys susien pesästä tai kivien pudottaminen lattian heikkoon kohtaan eivät voita omaperäisyyspalkintoja, mutta ne vähentävät suorittamisen tuntua.
Virtaviivaistaminen olisi ollut paikoillaan myös Eivorin taitojen suhteen. Valtava kykypuu on täynnä pieniä päivityksiä ja uusia kykyjä. Taidot painottuvat joko lähitaistelemiseen, jousella ammuskeluun tai hiippailuun. Kykyjen pähkäilyyn ei kannata käyttää liikaa aikaa, sillä pelituntien ja tasojen karttuessa Eivorista tulee pysäyttämätön tappokone, joka hanskaa tilanteen kuin tilanteen.
Legendan alku vai loppu?
Lähes koko kartta on auki alusta asti, mutta nokkaansa ei kannata työntää joka paikkaan. Kovimmat viholliset niistävät märkäkorvaisen Eivorin nopeammin kuin ehdit karjaista ”sillä minä olen viikinki”. Jos näet punaisen pääkallon, ota jalat alle. Englannissa ja Norjassa riittää lääniä, mutta kartat eivät tunnu valtavan suurilta. Tämä johtuu ennen kaikkea aiempaa pienemmistä vesistöistä. Viikinkien pitkäveneet eivät ole muutenkaan mitään sotakaljuunoja.
Pääjuonen lomassa ratkotaan maailman mysteerejä. Huumori on sivutekemisissä vahvasti läsnä. Eräs sankari kaipasi apua omaisuutensa heittämisessä kalliolta alas. Kun olin saanut paiskottua tavarat mereen, heppu hyppäsi itse perässä jorpakkoon. Onhan tuokin yksi reitti Valhallaan.
Aikaa saa kulutettua myös lukuisissa minipeleissä, kuten juopottelussa, kalastamisessa ja noppapeli-Orlogissa, joka muistuttaa Witcherin Gwentiä. Toisen erityismaininnan ansaitsee herjataistelu, joka ammentaa Monkey Islandista. Ihmeellistä kyllä, sivuaktiviteetit eivät tunnu itseään toistavalta täytteeltä, ja se on kuulkaa paljon sanottu Ubisoft-pelistä.
Valhalla on äärimmilleen viety Assassin’s Creed -kokemus. Kaikki on isoa, komeaa ja hiottua. Hurmeiset kahakat tyydyttävät verenhimoisimmankin viikingin tarpeet ja seikkailun lomassa pääsee toteuttamaan sisäistä tutkimusmatkailijaansa. Sivupuuhaa on niin paljon, että punaisen langan kadottaminen on helppoa. Yksi pieni seikkailu johtaa toiseen ja kolmanteen. Pian huomaa ratsastaneensa kartan ääripäästä toiseen ja joku on siirtänyt kellon viisarit aivan liian pitkälle aamuyöhön. Varmaan Loki!
Ole varovainen, sillä viikinkielämä ei ole heikoille. Kun astut sisään Valhallan porteista, mikään ei ole entisensä. Mutta kuka kaipaa himaa kun on simaa?
88
