Aina välillä pelibisnes vaatii potkun persiiseen, jotta se ei mene sinne.
Joskus nuorena ja viattomana ajattelin, että olisi se kiva kun peleistä kirjoittelun asemasta pääsisi luomaan niitä itse, on meinaan sen verran hyviä ideoita!
Pelibisnes- ja devaajasaitteja tarpeeksi lukemalla on tullut selväksi, että olin broileri, joka haikaili tehokanalaan. Isojen pelitalojen liukuhihnalta karkaa devaajia tekemään pieniä indie- ja mobiiliprojekteja, omalla aikataululla, omilla ideoilla, tosi halvalla.
Pikku indiepelien ja hirviömäisten AAA-megapelien välissä on konsolibisneksen tuhoama autiomaa. Jos siellä jotain kasvaa, suurin osa väliinputoajapeleistä on roskaa, halpoja kopioita hittipeleistä. Ongelma on rahoitus, sitä ei saa esimerkiksi 90-luvun rooli- ja seikkailupelien ylösnousemukseen. Kukaan ei niitä halua, koska niille ei ole minkäänlaisia markkinoita.
Shut up and take the money!
Kickstarter on amerikkalainen yhteisörahoitussivusto, joka on jo kauan rahoittanut ihmisten erilaisia projekteja. Kickstarterista tuli peli-ilmiö, kun Tim Schafer puolivahingossa haki sitä kautta rahoitusta nimeämättömälle seikkailupelilleen. Tim tarvitsi 400 000, mutta sai kuukaudessa 3,3 miljoonaa dollaria. Yksittäistapaus? Ei, sillä kun Brian Fargo laittoi Kickstarteriin Wasteland 2 -roolipelinsä, jonka jokainen julkaisija on jo tyrmännyt (vanhan kaartin pc-roolipeli, GTFO!) ja sai hakemansa miljoonan asemasta 2,9 miljoonaa, Kickstarter-ilmiö nousi kaikkien huulille.
Pop! Al Lowe ja Jane Jensen, Carmageddonin henkiinherätys, SpaceVenture ja Shadowrun, mielenkiintoisia ja kannatettavia projekteja pamahteli sinun ja minun rahoitettaviksi. Miljoonia harvemmin enää irtoaa, mutta tavoitteet täyttyvät.
Itse rahoitan (tai olen rahoittanut) kirjoitushetkellä kahtatoista peliä. Dead State on kuin vuoropohjainen Walking Dead, Ground Branch ja Takedown yrittävät palauttaa henkiin Rainbow Six -tyyppistä taktista räiskintää. Carmageddon: Reincarnation sai rahaa vaikken autopeleistä pidäkään, sillä vielä vähemmän pidän jalankulkijoista. Wasteland 2 ja Double Fine Adventure, nehän ovat pelitoimittajalle pakkorahoituksia. Samaa voi sanoa cyber-roolipelistä Shadowrun Returns. Nostalgiamielessä Al Lowen Larrykin sai minulta almuja.
Indieprojekteista rahoitan projekteja Legends of Eisenwald, Guncraft, The Banner Saga ja tosi kiinnostava FTL: Faster Than Light, erään sortin scifi-roguelike. Xenonautsia en potki, koska alpharahoitin sitä jo puoli vuotta sitten. Alpharahoitusprojekteja salkussani on noin kymmenen.
Annoin jokaiselle kickstarttaajalle aika tarkkaan 15 taalaa, mikä on minimi, jotta pelin saa aikanaan digitaalisena versiona, jos ja kun se ilmestyy. Ilman yhteisörahoitusta yksikään näistä peleistä ei näkisi päivänvaloa.
Kateus syö kalat vedestä
Vaikka pelihipsterit toisin väittävät, emme enää elä pelaamisen parasta aikaa. Peliala itsekin puhuu jatko-osista, kloonipeleistä ja AAA-ruletista pahana ongelmana. Kansakin kyllästyy, juuri julkaistun tutkimuksen mukaan mobiilipelaaminen on Jenkeissä vetänyt lujaa konsolipelaamisen ohi.
Meille peli-idealisteille Kickstarter on parasta mitä pelialalla on aikoihin nähty, toivoa siitä, että sukupuuttoon näivettyvä genrekanta saa uutta elämää. Wanhanaikaisia pelejä, joissa tärkeintä ei ole tarina, välivideot ja achievementit. Jo pelkästään se, että pystyn antamaan mahdollisuuden Wasteland 2:lle ja Shadowrunille, saa mieleni iloiseksi ja resetoi uskoni pelaamisen tulevaisuuteen.
Yhteisörahoituksen PR-ongelmana on, että se on taas yksi juhla, jota Pohjois-Konsolian asukkaat katsovat piikkilangan takaa. Joku projekti saattaa lupailla jotain Xbox Livelle, jos rahaa tulee tarpeeksi, mutta muuten yhteisörahoituspeleissä mennään Windows edellä, Linux ja ehkä Mac siipimiehinä.
Start Kicking
Vaikka se jokaisen uuden ilmiön kanssa kuuluu asiaan, kukaan ei uutisoinut ”Tappaako Kickstarter konsolit?” Lähimmäksi päästiin, kun aprikoitiin, josko Kickstarter tarkoittaa megajulkaisijoiden hirmuvallan loppua ja vapaiden devaajien uuden kultakauden alkua. Ei tietystikään. Desimaalipilkku on liikaa oikealla. 3,3 miljoonalla ei konsolipeliä tehdä, hyvä jos sillä saa lisenssin maksettua. Paras teoreettinen jossittelu oli Kansainvälisen Pelijournalismin huoli siitä, pystyykö peliä rahoittanut huippujournalisti arvostelemaan sen objektiivisesti. Luulin, että se on trolli, mutta ei.
Hyvällä negatiivisella kierteellä lähti myös uutinen ”Alle puolet Kickstarter-peliprojekteista onnistuu?”, 43 prosenttia itse asiassa. Kun rahoitan kymmentä projektia, neljä valmistuu?
Ei, vaan kaikista peliprojekteista (1 729, mukana lauta- ja korttipelit) 43 prosenttia ei onnistunut keräämään rahoitusta. Kuten GamaSutran kommenteissa huomautettiin, 43 prosenttiahan on huimaavan hyvä saavutus! Lasi on puoliksi täynnä, kun ”Liki puolet Kickstarter-peliprojekteista saa rahoituksen”.
Pirut seinille, kiitos
Sitten Lusifeerus otti viettelevän asennon, sillä kaikki halusivat tehdä siitä freskon. Peliteollisuudessa kuluttajapelaajia aika selvästi pidetään idiootteina, mikä näkyy muutenkin kuin peleissä.
Mitäpä jos Kickstarter-huijari kerjää rahaa, mutta ei edes aio nyhertää peliä? Vähän puffia ja fluffia tyyliin ”World of Kaduria, kuin WoW mutta parempi” ja pelaajat antavat viimeiset viikkorahansa? Ainakin yksi Kickstarter-pelihuijari on jo löydetty.
Me olemme kyllä niin tyhmiä, että kun joku vilkuttaa kaunista grafiikkaa ja lupailee turhia, emme malta odottaa vaan joudumme hysterian valtaan. Nyt tulee parasta ikinä!
Temppu onnistui Watch Dogsin 14 minuutin E3-videossa. Mutta Kickstarterissa kerjäläinen saa olla joko tosi kova nimi tai esittää vakuuttavaa materiaalia saadakseen rahaa tukijoilta, jotka ihan ilmeisesti osaavat arvioida riskit. Suurin osa tukijoista riskeeraa 15–50 dollaria, mikä nyt varsinaisesti ei kaada ketään, vaikka tavallista pätevämpi huijari onnistuisikin. Vähemmän paranoidi jopa olettaisi, ettei kuuluisa pelisuunnittelija luokkaa Al Lowe, Jane Jensen tai Brian Fargo pilaa mainettaan karkaamalla rahojen kanssa.
Kuluttaja-asiamies on sun kaveri
Ok, pojat ovat ehkä tosissaan, mutta kuka suojelee pienen kuluttajan etuja? Mitä takeita kuluttajalla on siitä, että peli ilmestyy? Mitä jos rahat menevätkin kankkulan kaivoon?
Ummehtuneella kuluttajapelaajafilosofialla ongelma on varmasti vakava. Realistiset kuluttajat julistavat ylpeinä, kuinka he ehkä ostavat pelin, jos se ilmestyy ja jos se on hyvä, mutta antaa tyhmien jakaa rahaa, heh heh!
Raikkaalla peliharrastajaotteella minä näen Kickstarterin hyväntekeväisyytenä, konkreettisena mahdollisuutena vaikuttaa peliskeneen muutenkin kuin räksyttämällä foorumeilla nykypelien meh-ukkuudesta. Pikkurahalla saa tuntea vaikuttavansa, heristää nyrkkiä pelibisnekselle, josta Gears of War 4 on kuuminta hottia, ja auttaa ihmisiä, joiden pelit aikoinaan muuttivat maailmaa, toteuttamaan haaveensa.
Brian Fargo kiersi vuosikymmenen myymässä Wastelands kakkosta julkaisijoille, turhaan. Maksan mielelläni viisitoista taalaa siitä ilosta, että mies saa tilaisuuden näyttää, pystyykö hän oikeasti lunastamaan suuret puheensa. Annan myös mielelläni 25 taalaa Neil Stephensonille, koska hän haluaa CLANG-pelissä kehittää pc:n sixAxis-liikeohjaimille soveltuvan, mahdollisimman aidon miekkailupelin. Ehkä siitä tulee jotain, ehkä ei, mutta toinen vaihtoehto toteuttamiseen ovat pelifirmat, jotka eivät ymmärtäneet edes Guitar Heron päälle.
Bulk on vihainen!
Yksi ongelma kieltämättä on realistinen: Mitä jos peli onkin paska, oikeasti tai rahoittajan mielestä? Kun Timo Tukija on nakannut satasia Wastelandin kakkoseen, hänellä on peliin melkoinen henkilökohtainen side ja valtavat odotukset. Mitä enemmän hän on kuluttajapelaaja, sitä pahemmin voi mopo lähteä kädestä jos ja kun todellisuus ei vastaa unelmaa. Toisaalta niin kauan kuin peliä kehitetään avoimesti, jakamalla tietoa, kuvia ja betaversioita, sitä paremmin Odotuspeikko saa pidettyä pahat poikansa Heikki Hysterian ja Rami Raivon kurissa.
On totta, että Kickstarter-budjetit ovat tosi pieniä, noin 600–700 kilotaalaa vastaan AAA-pelien 10–20 miljoonan normibudjetti. Eli toivottavasti ääninäyttely ja välianimaatiot eivät ole niin tärkeitä kuin näytetään uskottavan. Olisi kiva tietää, paljonko Grimrockiin paloi kehitysrahaa, siitä saisi hyvän mittakepin.
Mutta hei! Miksi pelit eivät voi olla ihan samanlainen ylläripylläri kuin Grimrock? Miksi ihmisten pitää ehdoin tahdoin etsiä kaikesta vain ikävää, negatiivista sanottavaa? Siihen asti kunnes Kickstarter-pelit alkavat ilmestyä ja totuus paljastuu, aion elää idealistisessa pilvilinnassani, varmana siitä että vanhat kehäketut tai uudet kehäketut eivät petä. Jos puolet projekteista menee pieleen, olen menettänyt 90 dollaria eli noin 70 euroa. Melkein samaan menetykseen pääsee, kun innoissaan ostaa huonon konsolipelin heti ilmestymispäivänä ja se onkin täysin Aunuksen honkametsistä.
Siitäkin ihmiset yleensä jäävät eloon.
Ennakkoarvaukseni
Banner Saga: ok/hyvä
Carmageddon: Reincarnation ok/hyvä
CLANG: heikko/erinomainen
Dead State: hyvä/erinomainen
Double Fine Adventure: ok/hyvä
FTL: Faster Than Light: kehno/erinomainen
Ground Branch: ei ilmesty
Guncraft: ok/hyvä
Legends of Eisenwald: heikko/ok
Shadowrun Returns: hyvä/erinomainen
Takedown: ei ilmesty
Wasteland 2: hyvä/erinomainen
Idealismi aiheuttaa maailmassa enemmän ongelmia kuin aseet, mutta jos sen rajoittaa vaarattomaan ympäristöön, kuten peleihin, se on hyödyllinen antidootti kyynisyydelle.
