Black Dahlian tekijöiltä ei ainakaan kunnianhimoa puutu. Pelin juoni on yritys sekoittaa uskottavaksi sopaksi rituaalimurhia, 40-luvun dekkaritarina, natseja, muinaisgermaanista mytologiaa, ennustuksia ja okkultismia.
Peli on nimetty mustan, riimuin koristellun jalokiven mukaan. Tämän yliluonnollisia voimia omaavan maagisen esineen perässä ovat niin mystinen Thulen veljeskunta kuin Kolmannen Valtakunnan asiamiehetkin. Joukkoon liittyy vielä Jim Pearson, suoraan poliisikoulun penkiltä COI:hin, vastavakoilu- ja propagandatoimiin keskittyneeseen USA:n hallituksen erikoisyksikköön palkattu märkäkorva.
Juttu lähtee liikkeelle, kun vuonna 1941 alkaa Clevelandista löytyä ruumiita. Putsattuina, siististi paketoituna palasina, osa sieltä, toinen täältä. Hissuksiin paljastuu, että murhat ovat osa rituaalia, joka liittyy maagiseen jalokiveen. Samanaikaisesti merkittäviä henkilöitä värvätään fasismilta haiskahtavilla kutsulapuilla outoon veljeskuntaan. Jutut ovat yhteydessä toisiinsa, mutta miten? Se jää pelaajan selvitettäväksi.
Aika vierii, murhaepisodi päättyy, ja peli hyppää ajassa reippaasti eteenpäin. Saksa on nyt hävinnyt sodan, mutta natsien holveista, moninkertaisten lukkojen takaa, löytyy viittauksia vuosien takaisiin tapauksiin Clevelandissa. Ruumiitakin alkaa jälleen pulpahdella pintaan, osa kerrallaan.
Monitasoinen käyttöliittymä
Black Dahliaa pelataan kolmessa eri tilassa. Liikkuminen, tavaroiden poimiminen ja alueiden tutkiminen tapahtuu kolmiulotteisen näköisessä, vapaasti pyöriteltävässä moodissa. Normaalia kuumien pisteiden etsimistä siis. Pelkän kliksuttelun lisäksi voi joitain esineitä voi liikuttaa. Jos esimerkiksi ikkunassa on rullaverho, voi sen nykäistä alas narusta vetämällä, jolloin kankaan taakse liimattu lappu näkyy valoa vasten.
Tarkempi tarkastelu tapahtuu perinteisissä aliruuduissa. Tässä tilassa ratkaistaan pelin moninaiset puzzlet, luetaan löytyneet tekstit ja niin päin pois. Kolmas toimintatila on inventaario, jossa voi tutkia johtolankoja ja yrittää kasata pelin aikana löytyvää, kolmiulotteista riimupalapeliä. Pelissä on myös muistilehtiö, jolle voi kirjoittaa vinkkejä sun muita. Käytännössä vanha kunnon paperi/kynä-yhdistelmä kuitenkin on sujuvampi.
Pelihenkilöiden kanssa keskustellaan yksinkertaisesti klikkaamalla kohdehenkilöä ja valitsemalla listasta sopiva kysymys tai vastaus. Vaihtoehtoja ei liiemmin ole, keskustelujen ainoa tarkoitus on luoda illuusio valinnanvapaudesta.
Videonpätkiä on yli kahden tunnin edestä, ja taso on, mitä odottaa saattaa: äänet kuulostavat ihan hyviltä, mutta kuva on raidoitettua, sumeaa ja epäselvää. Onneksi sentään hahmot istuvat taustoihin suhteellisen hyvin, päälleliimatun näköisiä episodeja ei kovin monta ole. Suuresta animaatiomäärästä johtuen peli vie kahdeksan CD:tä, mistä aiheutuu jo käytännönkin harmia.
Näyttelyn taso on värikkään vaihtelevaa. Pelin pakollinen meedio tekee maailmanennätyksen epäuskottavuudessa. Nainen päästää suustaan aivan kamalia, ja näyttää itsekin olevan purshkahtamaisillaan nauruun. Piti oikein katsoa otokset kahteen kertaan, ei niitä muuten uskonut. Paranormaalia.
Videovetoinen puzzlekokoelma
Siinä, missä "perinteiset" seikkailut ovat keskittyneet tavaraongelmiin, on Dahlia lineaarinen kokoelma pienimuotoisia puzzleongelmia. Peli sujuu jouhevasti, kunnes eteen tulee puzzle, jota ei osaa selvittää. On monen monituista lukkoa, avainta, yhdistelmää, luukkua ja vipua, joita oikeassa järjestyksessä ruuvaamalla ovi tai salalokero aukeaa ja peli etenee taas pätkän eteenpäin.
Tunnelmaa luova, mutta kärsimättömille tuskaa aiheuttava pointti on, että varsinkin alkupelin aikana saa luettavakseen paljon mielenkiintoista jargonia muinaisista salatieteistä ja sen sellaisista. Jos paperit ja kirjat lukee hutaisten ja kiireellä, on jumiin jääminen selviö, sillä peli tekee varsin reippaita oletuksia pelaajan muistikapasiteetista ja rattaiden ruksutusvauhdista.
Eteneminen tyssää tyystin, jos pelin mielestä herra Pearson ei tiedä jotain, jonka pelaaja näkee itsestäänselvyytenä. Esimerkiksi jos lukee papereita, joissa on uusi vinkki, ei superetsivä aina tajua asian merkitystä, ennen kuin häntä avustaa klikkaamalla hiirellä oikeassa kohdassa paperia. On vaikea huomata, mistä jumittuminen kiikastaa, mutta onneksi näitä "gotcha"tilanteita ei ole hirmuisen monta.
Bugeja oli muutama. Usein hiiren kursori jäi rumasti näkyviin animaation päälle. Enemmän harmitti pelin tapa epäonnistua noin joka kymmenennellä tilanteentallennuskerralla. Tuloksena oli tallenne, joka ei toiminut. Viisas tallentaa aina kahdesti, ennen kuin vetää koneesta virrat pois.
Ryydyin pelin labyrinttikohtauksiin täysin, mutta jos niiden kanssa voi elää, kannattaa peli ainakin tsekata. Puzzlevihaajien on turha vaivautua.
70
