Half-Life ilmestyi ja maailma hämmästyi. Nyt Half-Life ilmestyy toisen kerran, ja taas maailmalla jää suu auki.
Kyllä nyt kulkee kovaa. Viime vuonna ilmestyi vaporwaren kuningas Duke Nukem Forever, nyt päivänvalon näkee hovin kruununprinssi Black Mesa. Siis Black Mesa!
Vieläkö muistat, kuinka Gordon Freeman kohotti sorkkarautansa ja aloitti vastarinnan xeniläistä invaasiota vastaan? Varmasti muistat, sillä vuonna 1998 ilmestynyt Half-Life (Pelit 12/1998, 94 p) on syystäkin räiskintäpelien merkkipaalu. Aivottoman machopyssyttelyn sijaan Valven esikoinen pelasi älykkäällä suunnittelulla. Uskottava maailma, skriptatut huippukohtaukset ja jatkuva vaihtelu nostivat Halffiksen ikivihreäksi suunnannäyttäjäksi.
Noin puoli elämää sitten, Half-Life 2:n (Pelit 12/2004, 96 p) julkaisun kynnyksellä, joukko modaajia sai suuruudenhullun aatoksen: mitä jos Half-Lifen tekisi uudestaan, mutta kakkosen kehittyneellä Source-pelimoottorilla? Kehitystyö venyi, julkaisupäivät paukkuivat ja harva enää odotti valmiilta tuotokselta yhtään mitään, jos sitä ylipäätään koskaan saataisiin edes kasaan. Kun joukko amatöörejä tekee kanonisoitua klassikkopeliä uusiksi, ikuisesta optimististakin kuoriutuu esiin skeptikko.
Ja seuraavaksi taas optimisti, sillä ikuisuusmodi on (melkein) valmis ja vapaassa jakelussa. Se myös tekee minkä lupaa.
Black Mesa on kuin Half-Life, mutta parempi.
Vaihto nuorempaan
Black Mesa ei muuta Half-Lifen yhtälöstä mitään, mutta vääntää kokemushanikat yhdelletoista. Nykymittapuulla kolhon peliympäristön korvaa todentuntuinen valtion tutkimuslaitos, jossa ei yksityiskohdissa pihtailla. Kyse ei ole vain mössötekstuureiden korvaamisesta tarkoilla pinnoitteilla, vaan perusteellisesta arkkitehtuurisesta renovoinnista. Kaikki tutut paikat ovat selkeästi tunnistettavissa, vain hyvällä maulla laajennettuina. Jo alun legendaarisella junamatkalla tuntuu olevan puolet enemmän ihmeteltävää. Laitosta kansoittavat kulmikkaat polygonikimput näyttävät ja kuulostavat nyt enemmän oikeilta ihmisiltä, eikä scifi-otuksissakaan ole moitittavaa. Pari erilaista tiedemies- ja vartija-skiniä lisää ei olisi ollut pahitteeksi, mutta ihan hyvä näinkin.
BM-tiimin ammattilaistasoinen kauneusleikkaus saa Half-Lifen tuntumaan kymmenisen vuotta nuoremmalta peliltä, mikä ei ole lainkaan köpöisempi saavutus. Ero on kuin rupisella demonauhalla ja ammattilaisstudiossa huolella työstetyllä äänitteellä. Kyllä edelliseltäkin kuulee, mitä bändi ajaa takaa, mutta vasta jälkimmäisellä biisit heräävät toden teolla eloon.
Levy tosin katkeaa ennen päätösraitaa, sillä muukalaisulottuvuus Xen puuttuu vielä täysin. Ärsyttävän tasoloikinnan ja höpöhöpö-designin kehto suunnitellaan kunnolla ajan kanssa, ettei tuloksena olisi samanlaista laadun lässähdystä kuin alkuperäisessä. Tämä tuskin haittaa ketään kökön orggis-finaalin kokenutta.
Party like it’s 1998
Kaunis ulkokuori houkuttelee tutustumaan, mutta sydän saa jäämään. Onneksi Black Mesalla se sykkii uskollisesti ysikasin tahtiin, ilman nykyaikaistuksia. Se on pirun tiukasti suunnitellun ykkös-Halffiksen kohdalla vain hyvä juttu. Bläkkis ei sisällä runkkarinhuohotusta, suojan takana kykkimistä tai muutakaan nolkyt-luvun hömpötystä. Tie voi päättyä jo pariin möhlittyyn tulitaistoon, joten taktiikoiden on syytä olla kunnossa tai matkalla kohti seuraavaa lääkintälaukkua voi tulla äitiä ikävä. Aivan kuten pitääkin.
Kunnon ysäriä on myös omien aivojen käyttö ongelmien ratkaisussa. Vaikka Black Mesa ei ole mikään umpivänkyrien puzzlejen täyttämä peli, pientä pähkäilyä joutuu harrastamaan tasaisin väliajoin. Putkimaisista kentistä huolimatta oikean etenemisreitin hoksaaminen ei ole aina mikään läpihuutojuttu. Tässäkin kehitysryhmä on ollut uskollinen alkuperäisvisiolle, mitä nyt pientä remiksausta on havaittavissa. Kun ennen riitti, että väänsi kampea, nyt se kampi pitäisi ensin itse löytää.
Mikä tärkeintä, Half-Lifen tarkoin punnittu rytmitys on ennallaan. Välillä vaihdellaan lipaskaupalla laukauksia sotilasjoukkojen kanssa, välillä seurana on vain yksi eksynyt päärapu. Välillä ryömitään ahtaissa putkistoissa, välillä kiipeillään pitkin avointa kallioseinämää. Välillä pohdiskellaan, välillä hypitään, välillä sitä, välillä tätä... Kuten originaalikin, Black Mesa ei varsinaisesti sisällä ”peruskenttiä”, vaan jokainen osio on omanlaisensa, muista eroava kokonaisuus. Ensikertalaiselle on luvassa monta kovaa iskevää yllätystä.
Joitain muutoksia on tietenkin tehty, eikä jokaisen lempikenttä välttämättä enää ole entisensä. Radikaaleimman kasvojenkohotuksen on kokenut maanalaisilla junakiskoilla tapahtuva On A Rail, joka on muuttunut sokkeloisesta selviytymistaistelusta kompaktiksi ajeluksi. Itse koin tämän pelkästään positiivisena asiana, sillä alkuperäinen episodi ei ole koskaan ollut suosikkini, mutta ymmärrän myös niitä, jotka älähtävät liiallisesta suoraviivaistamisesta. Kaikkia ei voi miellyttää.
Odottamattomat seuraukset
Kun ehjää korjataan, menee helposti rikki sellaistakin, minkä olisi ihan hyvin voinut jättää rauhaan. Tämän huomioon ottaen Black Mesa on hämmästyttävän ehyt paketti vailla sen suurempia mokia. Hiomisen varaa on kylläkin jäänyt.
Ensimmäinen HL sisältää räiskintästandardeilla varsin runsaasti tasohyppelyä, minkä takia Gordonin vertikaalissuuntaisten liikkeiden hienosäätö on vähän kummallinen veto. Perushyppy ei riitä enää oikeastaan yhtään mihinkään, sillä jo pelkkä laatikon päälle kapuaminen kysyy kahden napin kyykkyhyppy-manööveriä (jota ei taideta edes selittää missään). Hyppelyn määrän takia liikkumisen tarpeeton monimutkaistaminen alkaa pidemmän päälle pänniä.
Puristit valittavat asetasapainoon kajoamisesta, mutta ammusten kantokyvyn tai vahinkomäärien käpälöinti ei minua hetkauttanut. Aina on cfg-tiedostot, jos asia häiritsee liikaa.
Sen sijaan vihollisten nopeutumista on vaikeampi sulattaa. Xeniläiset mömmöt vielä kestää, mutta mariineista on tullut tarpeettoman sitkeitä vastustajia. Sotilaat reagoivat millisekunnissa ja ampuvat ylettömän tarkasti jo helpoimmalla vaikeustasolla. Kun solttujoukkoon lisätään vielä tulitukea tarjoava tankki tai helikopteri, uhkaa hauska röpöttely vaihtua ylivarovaiseksi hinkkaamiseksi. Haastan kenet vain selättämään uudistuneen Surface Tensionin sotatantereet ilman tallenna/lataa-rumbaa. Onneksi isoja vihollismassoja on harvassa.
Muuten Black Mesa on ilmaisvoimin tuotetuksi modiksi varsin viimeistelty setti. Bugeihin en törmännyt, mutta pidemmänpuoleiset lataustauot ja satunnainen kaatuilu nakersivat vähän kokemuksen sujuvuutta. Vähän.
Vapaan kansan lahja vapaalle miehelle
Black Mesa on siis ensimmäisen Half-Lifen liki tyylipuhdas rekonstruktio. Kysymys kuuluukin: onko neljätoista vuotta vanhalla pelillä nykypäivänä enää mitään annettavana, etenkään sellaisille, joille se ei ole ennestään tuttu?
Väittäisin, että on. Halffis oli ilmestyessään huomattavasti aikaansa edellä, eikä sen tärkein ansio piile teknisessä tai pelimekaanisessa kikkailussa, vaan hyvässä tunnelmassa. Kummitusjuna on vanha, mutta edelleen käypä vertauskuva. Half-Life pitää jännityksessä, yllättää, viihdyttää, sekä jättää jälkeensä hengästyneen, mutta onnellisen olotilan. Pian taas uudestaan! Black Mesan ansiosta vanhentunut toteutus ei enää tule immersion tielle, Valven debyytti pelittää juuri kuin niissä ajan kultaamissa muistoissa.
Nykyräiskintöihin verrattuna Black Mesa on ihan hyvässä seurassa. Gears of Wariin verrattuna ympäristöissä ja tavoitteissa on naurettavan paljon vaihtelua. Call of Dutyt saattavat pursuta isompia ja komeampia skriptattuja jännitysnäytelmiä, mutta vastapainoksi tässä ne on ohjannut Hitchcock, ei Bruckenheimer. Ammuskelun dynaamisuus on ainoa osa-alue, jossa Mesa häviää selkeästi vaikkapa Haloille.
Kriittisempi ilkeilee, että sekä Half-Life että Black Mesa ovat molemmat lineaarisia, umpiskriptattuja putkijuoksuja, joissa on bonuksena hölmöhkö scifi-juoni. Mutta se illuusio, jonka pelit luovat ja kokemuksen flow… Seikkailupainotteisena räiskintänä Black Mesa on vanhasta lähdemateriaalista huolimatta priimaa, enkä yllättyisi ollenkaan, vaikka se joskus tulevaisuudessa päättyisi osaksi seuraavaa The Orange Boxia.
Projektin ilmaisuus on täysin oma lukunsa. Näin sydänverellä ja puhtaasta fanituksesta tehty uusversio valaa toivoa peliskenen ja miksei koko maailmankin tilaan. Ehkä kaikki ei olekaan huonosti, ehkä raha ei määrää kaikkea.
Black Mesan edessä on pakko ottaa headcrab päästä pois ja kumartaa syvään.
91
