Mustakaartilaiset ovat vanhan kaartin sotilaita. Heidän retroiskunsa iskee nykypelaajan makuun 17 prosentin todennäköisyydellä.
Aikanaan niin monimutkaiset videoroolipelit ovat muuttumisleikin uhreja. Varsinkin BioWare on vetänyt genreä kylmästi kohti normipelaamista esimerkiksi Mass Effect -sarjalla, jossa ero räiskintäpeleihin osa osalta hämärtyi. Diablon tapaisia pelejä kutsutaan silmääkään räpäyttämättä roolipeleiksi, ja vilpitön lapsenusko tosiaikaisen pelaamisen paremmuuteen on rampauttanut monta lupaavaa roolipeliä.
Kun aikansa katselee magic missileiden hohtavan Baldurin porteilla, toivoo että alalla olisi muutakin uustuotantoa kuin sen Enhanced Editionit. Ilmeisesti kyyneleeni eivät kadonneet sateeseen, sillä Saksasta marssii apuun Mustakaarti!
Tarkemmin ajatellen se ei kuulostakaan hyvältä.
Me tapasimme vankilassa
Blackguards on saksalaisen Daedalicin ensimmäinen roolipeli, ja se pohjautuu Euroopassa todella suosittuun roolipelijärjestelmään. Vuonna 1984 luotu Das Schwarze Auge on Saksassa peitonnut itsensä Dungeons & Dragonsin, pelisysteemistä on jo neljäs sääntöeditio meneillään. Vaikka Auge ei veny witchermäiseen omaperäisyyteen ja realistiseen karheuteen, ei se ole pöllöä teräsbikinifantasiaakaan.
Kun iso susi tulee ja haukkaa prinsessa Elanorista hengen pois, kukapa muukaan saa syyn kuin hänen monivuotinen ystävänsä, itse minä. Onneksi juuri ennen teloitusta minä plus tuhopoltosta syytetty kääpiö Naurim ja aviorikoksista tuomittu maagi Zurbaran tajuamme yhdistää voimamme ja lähdemme pakoon niin että häkki heilahtaa.
Minua kaivelee, että ”ystäväni” hovitaikuri Lysander järjesti minut pulaan, ja muutenkin tekee ihmisistä tahdottomia orjia. Mutta mistä kaikessa onkaan kysymys? Vastaus on muutaman yllätyskäänteen, viiden chapterin ja noin kahdensadan taistelun päässä.
Silmä mustana mutta mieli kirkkaana
Blackguards julkaistiin niin, että ennakkotilaajat saivat chapterit sitä mukaan kun ne valmistuivat. Yllätyin muutenkin iloisesti.
Blackguards ei ole kivaa, virtaviivaista voimafantasiaa eikä se ole interaktiivinen elokuva. Hemmetti, tämähän edustaa muinaisliiton roolipelaamista, ja enimmäkseen hyvällä tavalla. Se tarkoittaa, että taistelu on vuoropohjaista, siinä vaaditaan muutakin kuin hakkaamista ja haastetaso on välillä sen verran korkealla että foorumille saadaan TOO HARD!-itkua. Osan pelin ominaisuuksista nykypelaaja käsittää ihan puhtaana Wii Fit Uluina.
Vaativalle Dragon Agen ja Mass Effectin tasoon tottuneelle nykypelaajalle toteutus näyttää ja kuulostaa kököltä. Kartalla liikutaan ja kylät ovat vain kuvia. Taisteluissa ihan hyvältä näyttävä grafiikka näyttää alkeelliselta välinanimaatioissa. Vaikka Anthony Hopkins ja kunnon näyttelijäkaarti on korvattu joillain tuntemattomilla sankareilla, ääninäyttely on enimmäkseen toimivaa tai vähintään siedettävää. Muutaman kerran se pääsee kirskuvasti yllättämään kuin liitutauluritaria vastaan taisteleva kynsihirviö.
Aventuria seuraa tuttuja uria
Daedalic on aikaisemminkin tehnyt seikkailupelejä, kuten myös Das Schwarze Auge-maailmaan sijoittuvaa The Dark Eye -sarjaa. Ehkä siksi Blackguardsin juoni ei ole yhtään paskempi, ja hahmoilla on jopa persoonallisuutta. Turha silti odottaa biowaremaista hahmokeskeistä saippuaoopperaa. Pääjuoni jää vähän taustalle, koska sankarikaarti heittää vapaaehtoista sivukeikkaa jopa enemmän kuin kapteeni Shepard.
Päämantereen nimi on rehdisti Aventuria, koska siellä seikkaillaan. Blackguardsissa liikutaan sen eteläisillä alueilla, jossa ihmiset nimiä ja puhetta myöten vaikuttavat italialaisilta, espanjalaisilta ja alkuperäisamerikkalaisilta. Matkailu Aventuriassa sujuu karttaruudulla, kaupungista tai kohteesta toiseen nopeasti suhahtaen. Minkäänlaista tutkimusmatkailua ei ole, jollei sellaiseksi laske asutuskeskusten palveluiden ja kauppiaiden valikoiman kartoittamista sekä irtotehtävien bongaamista. Minkäänlaisia puzzlejakaan pelissä ei ole.
Jotkut haluavat juoksennella Citadelin 3D-käytävillä kauppiaita ja tehtävänantajia etsimässä, mutta Blackguardissa homma hoidetaan saksalaisella tehokkuudella yhden ruudun staattisesta näkymästä. Alueen pääkaupungissa Mengibillassa on sentään ruutuja erikseen eri kaupunginosille luomassa äärimmäistä illuusiota sykkivästä, eksoottisesta suurkaupungista. Ihmispopulaation lisäksi Aventuriaa asuttavat kääpiöt, goblinit, liskomiehet eli achazit, haltiat ja muut tutut. Ja tietysti kuolleetkin nousevat tarvittaessa vanhoja hautaholveja puolustamaan.
Omaperäisyys ei ehkä ole Mustan silmän paras myyntivaltti, mutta onneksi sillä on puolellaan saksalainen insinööritaito ja sen kiistämätön silmä sodankäynnin taiteelle. En tiedä paljonko Mustasilmän paperiversiolle kuuluu pelisysteemistä itsestään kunniaa, mutta pelillä on suuri sydän, jonka kahdesta kammiosta toinen on hahmonkehitys ja toinen on taistelu. Yhteisvoimin ne pumppaavat peliin hämmästyttävän paljon jollei nyt tuoretta, niin ainakin tosi maistuvaa verta.
Verestä puheen ollen juuri taistelut ovat Blackguardsin selkäranka. Jokainen sen parista sadasta kahakasta käydään omalla kentällä, ja (melkein) jokaisessa on suurempi tai pienempi puzzle-elementti. Taisteluruudussa on aktivoitavia asioita, jotka voivat olla uhka tai mahdollisuus, joku erikoisjuttu, kuten kristalli, joka herättää epäkuolleet aina pystyyn. Käsintehdyt taistelut toimivat kuin saksalainen sotilaskivääri, jokainen taistelu on kiinnostava ja osa jopa ihanasti haastava. Vain hyvin harvassa sankarit panevat vaivattomasti pataan vastustajaparkoja.
Taisteluni
Näinä tylsien virtaviivataistelun aikoina Blackguardsissa on ilahduttavan paljon huomioonotettavaa. Saksalaispelissä statistiikka on luonnollisesti tärkeää: jo iloisen sekamelskan tapposuoritusjärjestys ratkeaa aloitekyvyn perusteella. Siihen vaikuttaa esimerkiksi panssarin paino. Kun vetää päälle nahkaa, lyö ensimmäisten joukossa, mutta raskasmetallikuoressa on vuoron viimeisiä.
Itse taistelu on vuoropohjaista, ja hyvästä syystä, sillä mietittävää on normaalia enemmän. Fyysisessä mätössä vahinkotyyppi riippuu aseesta, nuijat murskaavat, miekat viiltävät ja tikarit pistävät. Erityyppiset aseet mahdollistavat myös erityyppisiä erikoisiskuja, kunhan joku ne ensin opettaa. Parempi olisi löytää opettaja, sillä jossain vaiheessa hyvin osuvalla, mutta vähän vahinkoa tekevällä perusiskulla ei vaan oikein enää tee mitään. Koska erikoisiskuissa osuminen on tietysti vaikeampaa, koska kannattaa panostaa triplavahinkoon? Kannattaako yrittää niitata vihollinen maahan, vai haavoittaa häntä niin että jatkossa suorituskyky kärsii?
Musta silmä tuntuu pätevältä pelisysteemiltä. Sankarit eivät kehity luonnottomasti, ja eri aseetkin ovat tehoiltaan samassa pallopuistossa. Se tarkoittaa että erikoistuu sitten kahden käden miekkaan tai tikareihin, kaikilla aseilla saa vihollisen tapettua. Uniikkiaseetkin ovat vain (merkitsevän) pykälän parempia.
Taikuudessa on tietysti tärkeää vahingon tuottaminen ja oman kivun parantaminen, mutta puhtaasti niillä eväillä ei ihan pärjää. Omien ja vastustajien muokkaamisella, taikaseinillä ja varjokaksoisolennoilla voi olla jopa ratkaiseva rooli taistelussa. Esimerkiksi kivettäminen tekee immuuniksi suurimmalle osalle vahinkotyyppejä, joten sitä voi hyökkäämisen lisäksi käyttää myös omien pelastamiseen.
Kun taikoihin pumppaa kokemusta, tehot ja onnistumisprosentti kasvavat. Taioilla on neljä eri astetta, joista yleensä se viimeinen tarjoaa kaikenlaista houkuttelevaa bonusta. Käytin paljon enemmän eri tyylisiä taikoja kuin missään muussa pelissä miesmuistiin.
Itse taistelussa mieleen tulee vanhojen AD&D-pelien ohilyöntitaistelut, sillä Blackguardsissa väistely ja torjunta kuuluvat pakettiin. Hyvä esimerkki on kolmoschapterin sivutehtävä, jossa naisuhria puolustavat soturit ovat kuin ankeriaita. Ja ne pitäisi niitata seitsemässä vuorossa tai neito kärähtää. Olen yrittänyt tehtävää aina kun tuntuu että nyt, nyt jengi pärjää, mutta edelleen grilli vie voiton.
Körperkraft, Klugheit vai Geschicklichkeit?
Hahmonkehitystä ei ole sidottu kiinteisiin luokkiin, eivätkä hahmot nouse tasoissa. Taikomiskykyä lukuunottamatta hahmoilla ei myöskään ole kehitysrajoituksia. Se kannattaa muistaa että metallia sisältävät haarniskat haittaavat maageja.
Taisteluista saa tapoista riippumattoman seikkailu/kokemuspistesaaliin, mikä on yleisvaluuttaa hahmojen rakennukseen. Ja sitä kuluu, koska pisteet voi tuhlata viidessä eri ruudussa. Nostaisinko perusstatseja, kuten voimaa, ketteryyttä ja muuta? Vai kykyjä, kuten havaintokykyä, vastustajan arviointia ja haavojen sitomista? Vai pitäisikö sittenkin kylmästi parantaa asetaitoja suosikkiterilleni?
Ei hemmetti, taikoihinkin täytyy lisätä tehoa ja toimintavarmuutta. Mistä minä revin vielä pojot eri trainereiden tarjoamiin erikoiskykyihin ja uusiin taikoihin! Pelissä ei nimittäin ole expagrindausta, koska Daedalic haluaa kontrolloida sitä miten haaste nousee pelin edetessä. Silloin puolijumalan tasoiset superihmiset köbliinejä hakkaamassa ei ole hyvä idea.
Annan neuvoksi että kannattaa päättää mitä haluaa, ja yrittää pysyä siinä. Jo se että päätin tehdä maageistani sivutoimisia jousimiehiä, onnistui kyllä mutta aiheutti eturistiriitoja.
Rohkea metarokan syö
Blackguardissa on erikoisia suunnittelujuttuja, joita voi pitää veren kaivamisena nenästä. Hyväksyn sen, ettei taistelun aikana voi tallentaa, sillä parantaahan se tunnelmaa kun mahtiloitsu Savetus Loadus ei pelastakaan virhearvioinnin seuraukselta. Eikä yksittäinen taistelu kestä kuin viidestä minuutista ehkä puoleen tuntiin.
Mutta kun pelissä on taisteluketjuja. Seuraava alkaa saman tien, eikä välillä voi seivata tai räpeltää inventaariota. Sentään edellisessä taistelussa kaatuneet sankarit aloittavat kokonaisen yhden osumapisteen voimalla. Tällä isketään silmille kakkoskappaleessa, jossa on kolme kertaa kolmen taistelun settiä. Eli siis kolme taistelua vedetään ilman fyysistä pelintallennusta. Hävityn taistelun voi toki aloitttaa sen alusta, mutta muuten peliä ei tallenneta matsien välillä.
Varsinkin kolmossetti on aiiika kimurantti: ekassa taistelussa ottaa herkästi paljon vahinkoa, toisessa taistelussa pitää todella miettiä miten tiimiä käyttää, ja sitten on vielä lopputaistelu. Kun aamuyöstä alkoi yö olla ohi, mutta en voinut jättää matsia kesken, Daedalicilla varmasti korvia kuumotti. Tosin jesss!-fiilis oli korkealla kun lopulta panin germaanien roolipelin ruotuun, mutta silti ratkaisua on vaikea sulattaa. Ekan kerran kun suivaannuin krokotiilien kanssa vääntöön ja seuraavalla pelikerralla tajusin, että taas pitää selvittää myös haastava ensitaisto, en ollut iloinen Niko-poika.
Vähän samaan juttuun liittyy toinen arvostelijoita pöyristyttänyt juttu, inventaario. Totutustihan maailma pysähtyy odottamaan kun sankaripelaaja kaivelee pussejaan, käpistelee asettaan ja kulauttelee juomiaan. Nyt ei. Hahmo saa sentään määritellä kolme asesettiä, joiden välillä voi vaihtaa mikä viekin koko vuoron. Loput kamat ovat toki yhteisessä repussa, mutta sieltä niitä ei kesken kaiken tongita. Ehei, käyttökamojen pitää roikkua vyössä. Parhaassa vyössä on neljä taskua, mutta ne vyöt ovat harvinaisia.
Väännän asian vielä rautalangasta: jos kulauttelit apujuomat naamaan ekassa taistelussa, seuraavissa kadut juomistasi.
Tämän tason armottomuus on pirun rohkea ratkaisu, koska viimeistään sillä käytännössä taataan huonot arvostelut. Mutta onko se hyvä ratkaisu? On se sitten kun homman on selvittänyt kunnialla.
Joka vanhoja muistaa sitä nopalla silmään
Näinhän se on, vähän vuoropohjaisuutta ja vähän vanhan ajan haastetta, niin naavaviikseni kastuvat ilon kyynelistä. Eivätkä ne ehdi edes kuivua, sillä Eschalon III on ihan nurkan takana.
Rehellisesti sanoen en odottanut Blackguardisilta hirmuisia. Aluksi se tuntui ”ihan kivalta” ja kakkoskappaleessa meinasi välillä käämit palaa. Vasta kolmoschapterissa vastaansanomattomasti tajusin että minähän pidän tästä pelistä! Vaikka pelin pääasia on taistelu, se toimii, koska mättäminen pysyy yllättävän tuoreena ja kiinnostavana. Pelkään vain sitä, että ennen julkaisua Daedalicilla on pelästytty itkua vaikeudesta ja peliä on vesitetty.
Blackguards oli todellinen musta hevonen, Das Schwarze Horze.
PC, saatavilla Mac
85
