Saksalainen huumoriseikkailu? Neiiiiin! Yllätys on suuri: fritzinikkarit onnistuvat oikeasti naurattamaan.
Kirjoittamattomien tarujen kirjan juoni on kuin Johan Rolf Reimund Tolchienin trilogia Herr der Nibelungische Ringe. Kaukaisessa satuvaltakunnassa hyvän ja pahan joukot taistelevat verisessä sodassa, joka on pitänyt jo pitkään kansalaiset kiireisinä. Sauro.. öh, kasvoton pahuuden ruumiillistuma johtaa varjojoukkojaan liekkien raiskaaman maan keskellä kasvavasta korkeasta tornista. Koko mielikuvitusmaan tulevaisuus lepää mystisen artefaktin varassa. Sen uskotaan kääntävän sotaonnen löytäjänsä eduksi.
Pahalaiset ovat saaneet vihiä muinaisesineen sijainnista, joten kuin sattuman kaupalla sen luokse johtava sormus päätyy pienen hobbit.. anteeksi, maahisen haltuun, jonka vastuulle sälytetään koko maailman kohtalo.
Vaahtosammuttimen kokoinen suippokorva ei lähde matkalleen yksin, sillä yhteensattumien kautta remmiin lyöttäytyy seksikäs haltia ja opportunistinen pikkukoijari, jonka sydän on kultaa. Matka artefaktin luokse on pitkä ja kivinen. Sen haluavat omakseen niin hyvisten Allianssi kuin varjojoukotkin.
Generische Fantasie, ja ja!
Äärigeneerisistä lähtökuopista ponnistava naksutteluseikkailu on tarinansa velkaa Tolkienin tuotannolle, mutta teemaltaan se on varsin sympaattinen hassutteluseikkailu, vaikka yhden satumaailman kohtalo keikkuukin vaakalaudalla.
Pelillinen perimä on selvästi LucasArtsin pelikirjastosta, mutta myös kahdelta ensimmäiseltä Simon The Sorcererilta. Hahmot eivät kuole, ja niin miljööt kuin henkilöt on työstetty sopivan höpsöiksi. Koko tuotos on rakennettu lämminhenkisen huumorin varaan, joka parhaimmillaan kukkii kuin Lucasilla ennen. Peli naurattaa ilman yhtään navanalusvitsiä, ellei paladiinien metroseksuaalisuudelle ja yleiselle surkeudelle irvailua halua sellaiseksi laskea. Huumoriseikkailuna Kirjoittamaton kirja on suorastaan erinomainen.
Verbaalikomiikkaa annostellaan konekivääritahtiin, ja vitsit osuvat kohteeseensa melko hyvällä tarkkuudella. Pidän pelin itseironisesta tyylistä, sillä se nauraa myös kohderyhmälleen. Spoilerikammoiset, hypätkää seuraavaan otsikkoon, sillä kerron oikeita esimerkkejä.
Suolla asustelee työtön viikatemies: kun pelimaailmassa kukaan ei kuole, duunit ovat vähissä. Eräs päähahmoista miettii, miten ikärajajärjestelmä suhtautuu seipään nokkaan tökättyyn päähän. Mukana on pari osuvaa tribuuttia Lucasin peli- ja elokuvatuotannolle. Pelin alussa flengaillaan ruoskan varassa ja pahisten pääkätyri on kuin ensimmäisen Indy-leffan silmälasinatsi. Ja tottakai saksalainen peli viljelee oivaa poliittista kritiikkiä, tosin huumorin keinoin. Örkkileirin johtaja puhuu kuin George W., kun siltä kyselee, miksi te örkit soditte. Erityisen hyvin minuun upposi World of Business -verkkoroolipeliin koukuttunut maagiopettaja ja kulkukauppias. Fantasiamaan WoWia pelaa verkossa kokonaiset kuusi ihmistä, ja serverihuoneeseen piilotettu orgaaninen tietotekniikka onnistui tipauttamaan.
Eins, zwei... drei!
Pelissä on yhden asemasta kolme sankaria, ja toisinaan pähkinät jopa edellyttävät yhteistyötä. Esimerkiksi örkkinaisen päihittäminen kädenväännössä vaatii, että keijunainen hoitaa fyysisen suoritteen ja maahinen miettii, kuinka homman voisi hoitaa huijaamalla. Monisankaruutta rasittaa keskosena syntynyt reitinhakualgoritmi. Vaihdettaessa hahmoa se lönkyttelee etanatahtia ennalta määrätylle paikalle, ennen kuin vuoro vaihtuu. Juoksunappula, missä olet kun sinua kaivataan! Onneksi tuplaklikkaus on pikasiirtyminen.
Alun perin saksaksi solkattu naksuseikkailu taipuu Lontoon murteelle ilman isompia kolhuja. Loppukliimaksin tekstitykset ovat jääneet kiertämään lederhoseneihin, mutta muuten lokalisointi toimii. Hahmojen äännähtelyt sopivat ulkoiseen habitukseen, yhdellä pakollisella äärimmäisen ärsyttävällä poikkeuksella: itäsaksalaista kuulantyöntäjää muistuttava örkkinainen vetää roolinsa niin tunteella ylitse, että selkäkarvat nousevat pystyyn. Muuten vakaassa koodissa on yksi pelin kaatava bugi. Neljännessä näytöksessä kepin nokassa keikkuvalle päälle ei kannata puhua kuin ihan viime tingassa, sillä muuten peli kaatuu. Onneksi pelissä on automaattitallennus.
Pulmat ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta loogisia ja eteneminen jouhevaa. Kirjan takakannen tekstit rullaavat ruutuun jo muutamassa illassa. Parissa kohdassa läpäisyapua piti etsiä verkosta, vain siksi ettei kursori reagoinut muutaman mikronin kokoiseen hotspottiin. Käyttöliittymä on onneksi pelaajan puolella, sillä nappeja on pelimaailmassa yksi, inventaariossa kaksi. Vasen hiirenkorva tutkii pelimaailmaa ja suorittaa tarvittavat toimenpiteet, oikea hiirenkorva avaa inventaarion esineiden taustoja. Jokaista esinettä ihmetellään, ennen kuin sille tehdään mitään, joten umpikujassa kannattaa varmistaa, että jokaista hotspottia on klikattu enemmän kuin kerran.
Mikä haasteessa menetetään otetaan pituudessa takaisin. Viiteen lukuun jaettu tarina on seikkailupeliksi yllättävän pitkä. Juuri kun kuvittelin loppuratkaisun koittavan, peli jatkui vielä reilun neljänneksen. Ikävä kyllä, sillä kaksi viimeistä lukua ovat pelin ankeinta antia ja maistuvat venytykseltä. Vaikka pelissä on juoksupojittelua, aluksi se ei häiritse. Mutta pelin loppupuolella satumaan kuriirille tulee työväsymys, koska viimeinen neljännes on edestakaisin ramppaamista. Mukana on myös se pakollinen sokkelo, onneksi se on nopeasti koluttu läpi.
Koska tarina lataa parhaat paukkunsa alkuun, aavistuksen pannukakuksi generoituva loppuneljännes maistuu väkisinkin taskulämpimältä. Tasoero kismittää, sillä notkahdusta edeltävä osuus on kuin Fate of Atlantiksesta repäisty.
Mein Land ist sehr schön
Käsin piirretyt taustat näyttävät komeilta ja hauskat vektorihahmot istuvat niihin hienosti. Kokonaisuus tuo mieleen satukirjan. Kasvonilmeisiin olisi toivonut hieman enemmän elämää, sillä nyt pokeri pitää, vaikka kuinka naurattaisi. Satumaista grafiikkaa täydennetään erinomaisella musiikkiraidalla. Orkesterin soittamat luritukset sopivat pelin henkeen hienosti. Tältä uuden vuosituhannen seikkailupelin kuuluu näyttää ja kuulostaa!
Hieman tiivistämällä peli olisi noussut heittämällä erinomaiseksi seikkailuksi. Nyt pakka leviää lopussa hieman käsiin ja viimeiset kaksi lukua tuntuvat kuin kokonaan eri pelistä napatuilta. Ehkäpä peli on tuntunut liian lyhyeltä, joten sitä on pidennetty.
Book of Unwritten Tales on hieno tribuutti 90-luvun klassisille seikkailupeleille, sopivasti kieli poskessa kirjoitettu tarina irvailee lämminhenkisesti peleille, elokuville ja tosimaailman tapahtumille. Pelin lopetus on mukavan avoin. Toivottavasti tarinalle tehtaillaan jatkoa.
Kun Apinasaari on nähty ja Atlantis tuhottu muutaman kerran liikaa, tutut tarinat voi korvata kirjoittamattomilla.
84
