Taktisen avaruusstrategiapelin Breach 3:n ilmestymisellä on tarkoitus. Jos pelaajilla on kuolemanjälkeistä elämää, niin taivaassa pelataan UFOa, mutta helvetissä Breach 3:sta.
Omnitrend on kahden pelin yritys: toinen on Rules of Engagement, ainutlaatuinen avaruustaistelusimulaatio, jonka osa 2 on tutustumisen arvoinen. Toinen on Breach, taktisen tason strategiapelisarja, jossa johdetaan avaruusmerijalkaväkijoukkoa. Kumpikin peli sijoittuu yhteiseen jatkumoon, jossa Liittomaailmat tappelevat Yhdistyneitä demokraattisia planeettoja vastaan. Ja avaruusmömmöjä kans.
Omnitrendillä on erinomainen idea: teoriassa Breachit saa linkattua Rules of Engagementiin, eli kun RoE:ssa avaruusjalkaväki valtaa vihollisalusta, RoE osaa automaattisesti ladata Breachin ja taistelu käydäänkin sillä. Kummassakin pelissä pelaaja saa luoda yhteisen alter egon, joka pelien kuluessa kerää mainetta ja kunniaa ryhmänsä johtajana.
Uusin eli kolmas Breach eroaa kahdesta edeltäjästään siinä, että se on modernisti reaaliaikainen. Muuten pelissä ei ole eroa: maksimissaan kahdeksan miehen ryhmä muun muassa vyöryttää avaruusaluksia ja tukikohtia, vapauttaa vankeja ja varastaa koodeja.
Breach 3:n tekijä Thomas Carbonnekin olisi saanut varastaa koodia, ja mieluiten UFO: Enemy Unknowista, sillä B3 on kaikin puolin epäonnistunut esitys, huolimatta siitä, että aikaa siihen on tuhlattu jo pari-kolme vuotta.
Sen nyt vielä kestää, että joukkuetta joutuu aseistamaan kauan ja hartaasti, koska vastoin kaikkia hyviä tapoja sotilailla ei ole valmista varustevalikoimaa. Kun joukkueen jokaisella miehellä on jonkinlainen pössykkä, lääkelaukkuja ja kranaatteja, on aika kohdata jännittävä tehtävä.
Käyttöliittymä on kuin kolmen tonnin tukkijätkä: se menee metsään niin että rytisee. Miehen (tai naisen) käskyttäminen ei suju totutusti itse hahmoa klikkaamalla, vaan sotilas valitaan pikku valikosta. Todella ihastuttavasti uuden sotilaan valinta ei deaktivoi edellistä, vaan kumpikin (tai kaikki) liikkuu. Taistelun tiimellyksessä sillä saa kivoja efektejä aikaiseksi, joten käytännössä ryhmää kannattaa käskyttää vain pause päällä. Ainoat älykkäät toiminnot, joihin ryhmä venyy, ovat takaisin ampuminen, itsensä parantaminen jos lääkelaukku on mukana, ja karkuun säntääminen kuin Vekaranjärven jääkärit ikään. Sen sijaan esimerkiksi toverin päästäminen ohi ahtaassa käytävässä tai oviaukossa ylittää sotilaiden henkiset kyvyt.
Taktisista optioista, niin kuin ryömiminen, maaston suojassa eteneminen ja vastaavat, on turha unelmoida, koska niitä ei ole. Paras taktiikka on edetä yhtenä isona klimppinä, koska karkeat, keskenään samannäköiset sotilaat eivät pysty etenemään irvokkaan räikeiden taustojen päällä kuin ylväänä pystypäin. Tosin line-of-sightin (eli näen vain sen, mitä joukkoni näkevät) hyödyntäminen voisi ollakin vähän vaikeaa, se kun on toteutettu niin huonosti. Maastossa näkymä päivittyy ympyrän muodossa, kalliot ja puut eivät estä sen enempää ampumista, näkemistä kuin liikkumistakaan. Rakennusten sisätiloissa line-of-sight sen sijaan toimii joten kuten.
Vaikka yrittäisin, en keksi positiivista sanottavaa Breach 3:sta. Se on rajoittunut ja alkeellinen strategiapeli, jossa keinoälytöntä ryhmää yritetään ohjastaa ällistyttävän huonosti suunnitellulla käyttöliittymällä, ihmetellen räikeää, huonosti toimivaa grafiikkaa ja lähinnä huvittavaa äänimaailmaa. Positiivista pelissä on vain Rules of Engagement 2:sta tuttu kampanjaeditori, jolla saa luotua massiivisia, haarautuvia kampanjoita, vaikka hukkaan se tässä pelissä menee. Pelin 1.01-päivitys ei tee muuta kuin korjaa muutaman teknisen bugin.
Toivottavasti Thomas Carbone et kumppanit unohtavat edistyksen saappaan alle täysin musertuneen Breach-sarjan, ja keskittyvät Rules of Engagementiin, jonka kakkososa oli jo vallan mainio. Tämän tyyppisen pelitarpeen täyttävät UFO: Enemy Unknown ja Jagged Alliance noin sata kertaa paremmin.
50
