Bubble Bobble on ensimmäinen koskaan pelaamani peli, ja sitä väänsimmekin työaikana Amigalla niin että kerros raikui. Minä nimittäin tapoin hirviöt ja pelikaverini keräsi pisteet, eikä niin saa tehdä.
Niinpä nostalgia suorastaan tukahdutti minut, kun sain käsiini PC-version, joka on täydellisen identtinen vanhan, kai vuodelta -87 olevan Amiga-version kanssa aina musiikkia ja grafiikkaa myöten. Ja edelleenkin peli oli niin tuttu, että pienen miettimisen jälkeen parikymmentä ensimmäistä kenttää menivät ulkomuistista läpi.
Bubble Bobble kertoo tarinan kahdesta lohikäärmeenpoikasesta, Bubblesta ja Bobblesta, jotka yrittävät pelastaa maailman kulkien läpi satojen kenttien. Lohharit hyppivät tasolta toiselle, puhaltavat viholliset vangeiksi kuplan sisälle ja sitten rikkovat kuplat, jolloin seuraa yleensä huikea esinesade. Esineitä keräämällä saa tietysti pisteitä, ja jos kuplaa ei ehdi rikkoa ajoissa, hirviö herää uudestaan henkiin.
Suurin viehätys Bubble Bobblessa on sen yhden ruudun kokoiset kentät, joissa jokaisessa on useita eri ratkaisuja. Hirviöitä on paljon erilaisia, toiset leijuvat päälle, toiset heittelevät vaikka mansikoita. Tasot vaikeutuvat kerta kerralta, mutta aina niihin on ratkaisu löydettävissä. Pelattavuus on siis kohdallaan: haastetta on tarpeeksi, muttei liikaa. Elämiä on kolme, mutta peliä pääsee jatkamaan kuoleman jälkeenkin kolme kertaa, tosin pisteet nollautuvat.
Bubble Bobble on myös täynnä erilaisia yllätyksiä: sateenvarjosta saattaa päästä salakenttään, josta saa huikeasti pisteitä, joku esine saattaa kerralla räjäyttää kaikki kentän hirviöt pois tai tietyn esineen keräämällä voi palkinnoksi saada huikeankokoisen, paljon pisteitä antavan täytekakun.
Parhaimmillaan Bubble Bobble on kaksinpelinä, kunhan valitsee pelikaverinsa, ettei käy niin kuin minulle: toinen raataa ja toinen kerää bonukset. Eikä niin saa pelissä tehdä, vaikka oikeassa elämässä tuollainen onkin normi.
Sateenkaaren tuolla puolen
Rompulla on mukana myös kakkososa Bubble Bobbleen eli Rainbow Islands, sekä aitona alkuperäisenä että grafiikaltaan uudistettuna "nykyaikaisena" versiona.
Rainbow Islandin pääosissa ovat nyt lohikäärmetaiasta vapautuneet pikkupojat Bub ja Bob, jotka matkaavat läpi tasojen taikoen sateenkaaria vihollisten päälle ja omaksi avukseen. Pelin vitsi on juuri siinä, että sateenkaaria pitää oppia käyttämään muun muassa ylöspäin pääsemiseksi, ja se ei aina ole helppoa. Kaaret haihtuvat ja romahtavat hetken kuluttua, kun niiden päälle on hypännyt.
Rainbow Islands etenee saarelta saarelle ja tuo mukanaan myös kamalat loppuhirviöt. Rainbow Island ei minuun koskaan iskenyt. Tuskin minkään muun kanssa olen koskaan kironnut niin kovin kuin ensimmäisen saaren loppupahis-hämähäkin kanssa. Ja kirosin taas.
Myös Rainbow Islandissa saa paljon pisteitä kerättäväkseen ja tekemistä riittää joka tasolla paljon. Bubblesta poiketen tasot ovat pystysuunnassa rullaavia, joten päämäärän saa näkyviinsä vasta jonkin aikaa edettyään.
Rainbow Islandin jatko-osa on Parasol Stars, jossa Bub ja Bob saivat aseikseen sateenvarjot. Toivottavasti se on seuraavana nostalgiapläjäyksenä Acclaimin listoilla. Ja New Zealand Story myös, sillä näin klassiset pelit eivät vanhene.
90
