Vuosi on 200 e.Kr. ja nuori Rooman imperiumi kasvaa. Tehtävä on astua valloittamattoman provinssin johtoon ja rakentaa provinssin pääkaupunki kukoistukseensa. Tämä ei ole helppoa, sillä Rooman valtakuntaa vastustavat barbaarit ja muut kapinalliset elementit (niin kuin yksi kylä Galliassa) häiritsevät jatkuvasti rauhaa rakastavien kaupunkilaisten elämää. Mutta jos toimii taitavasti, saattaa edetä jopa keisariksi ja laajentaa Rooman imperiumin ennennäkemättömään loistoon!
Alea iacta est
Caesar II koostuu Euroopan kartasta, joka on jaettu pariinkymmeneen provinssiin, jotka on tarkoitus valloittaa Rooman valtakunnan alle. Kilpailijana on toinen Rooman kuvernööri, jolla on sama päämäärä: valloittaa riittävän monta provinssia ja päästä keisariksi (keisarin paikalle). Voittoon tarvittavien ylennysten (eli valloitettujen provinssien) määrä riippuu pelin vaikeusasteesta.
Joka provinssilla on omat tavoitteensa keisarin suosion, vaurauden, rauhan ja kulttuurin osalta. Kun tavoitteet on saavutettu, on provinssi voitettu ja valloituksessa päästään eteenpäin. Jokainen provinssi aloitetaan tyhjästä, eli kaupunki on rakennettava aina alusta asti itse.
Peli jakautuu kahtia: kaupunkisuunnittelutasoon ja taktiseen provinssin tasoon. Kaupungin suunnittelussa huolehditaan kaupunkilaisten tarpeista ja provinssitasolla luodaan kaupungin puolustus ja kauppareitit.
Pelin lopullisena tavoitteena on valloittaa riittävä määrä provinsseja, jolloin ylenee keisariksi. Siitä valloituksia voi jatkaa eteenpäin maihin, joita oikeakaan Rooman imperiumi ei koskaan saanut valloitettua. Karttaan ei ikävä kyllä mahdu Skandinavia, joten unelma Suomen keisari Antoniuksesta anno domini 1995 jäi toteutumatta.
In medias res
Kaupungin suunnittelu on SimCityn veteraaneille tuttua kauraa: kaavoitetaan alueita asuntoja, kauppaa tai tuotantoa varten. Mukana ovat myös tukitoimintoja tuottavat palvelut, kuten koulutus, temppelit, sotilasjoukot, ajanviete ja vesihuolto. Kaupungin kadut on suunniteltava niin, että kaupungissa kulkevat asukkaat pääsevät palvelujen ja työn luokse. Kuullostaa todellakin kumman tutulta... Tulot tulevat veroina ja jos taksat asettaa liian korkeiksi, häviää kansa kaupungista halvemman leivän perään. Kansa tarvitsee leivän lisäksi sirkushuveja, etteivät mellakat tuhoa järjestystä.
Varsinainen tuotanto hoidetaan provinssin tasolla. Provinssista löytyy viljelysmaaksi tai kaivoksiksi kelpaavia kohteita sekalainen määrä paikasta riippuen. Näihin kohteisiin rakennetaan sopiva tuotantolaitos, jota pidetään orjatyövoimalla pystyssä. Sitten alkaa tasainen raaka-aineiden tuonti kaupunkiin. Muita raaka-ainelähteitä ovat kauppareitit toisiin provinsseihin joko rajakaupunkien tai laivareittien välityksellä. Kaupungissa raaka-aineet muutetaan tehtaissa kulutushyödykkeiksi, jotka myydään eteenpäin kaupungissa tai viedään toisiin provinsseihin.
Provinssitasolla rakennetaan myös teitä toisiin ystävällismielisiin kaupunkeihin ja luodaan puolustussuunnitelma. Provinssista löytyy myös enemmän tai vähemmän vihamielisiä barbaariheimoja, jotka voi sopivalla sotilasjoukolla "käännyttää" Rooman vallalle uskollisiksi.
Se vis pacem, para bellum
Kaupungin puolustus on provinssitason tärkein toiminta. Jos provinssista löytyy vihamielisiä barbaareja, on varmaa, että sota on edessä. Lisäksi toisista provinsseista tulee ryöstöretkeläisiä. Puolustautumista varten provinssiin voi perustaa enintään kymmenen linnaketta, joiden sotilaat hoitavat puolustuksen. Sotajoukot koostuvat palkkasotureista ja pilumin varteen värvätyistä kaupunkilaista.
Alueita voi rajata provinssimuurin avulla, jolla voi ympäröidä vaikka koko provinssin. Mikäli ystävällismieliset kaupungit ympäröi muurilla, kuihtuu kaupankäynti. Tämä tietää verotulojen vähentymistä ja lopulta konkurssia. Kaikkien kauppareittien ympäröinti muurilla taas tulisi äärettömän kalliiksi, joten mieleeni ei tullut kuin yksi vaihtoehto: rakensin vakiona barbaarikaupunkien ympärille muurin, niin voivat yrittää valloitusretkiään ihan vapaasti. Sitten kun muurin läpi päästään, on oma sotajoukkoni jo odottamassa.
Käytännössä taisteluun on muutenkin aikaa varautua. Pääkaupunki on lähes aina kartan keskellä, joten kaupungin viereen asetettu linnake ehtii kouluttaa mainiosti monta sataa sotilasta ennen kuin ryöstäjät ovat lähelläkään. Siksi linnakkeeseen riittääkin vain pieni reservi, jonka ylläpito ei tule tyyriiksi. Kun vihollisjoukko sitten kohtaa oman armeijan, siirrytään taisteluareenalle, jossa joukot ovat vastakkain ilman mitään sen kummempia kommervenkkejä. Maasto on shakkilaudan tasainen ja kaikki taktikointi tapahtuu lähinnä asettamalla joukot mukavan näköiseen rintamaan ja käynnistämällä toiminta. Itse taistelu tapahtuu reaaliajassa.
Caveat emptor
Kaupunkisuunnittelu ei ole yhtä monipuolista ja kiinnostavaa kuin SimCityssä. Jokainen provinssi on kuitenkin suunniteltava täysin tyhjästä, joten jatkuva samankaltaisten kaupunkien rakentaminen käy hermojen päälle. Insinöörien uudet keksinnöt (isommat tai paremmat rakennukset) eivät välity provinssista toiseen, joten edellisessä provinssissa keksitty kirjasto on jo unohtunut ja se pitää keksiä uudessa provinssissa uudelleen. Syö hermoja ja miestä.
Peli kärsii tällaisten pelien tyypillisistä aikavääristymistä: ryöstäjiltä saattaa mennä kuusi kuukautta matkaan provinssin reunalta kaupunkiin (jona aikana sotajoukko on moneen kertaan koulutettu), mutta kaikki rakennukset syntyvät silmänräpäyksessä. Tämä jäytää pelin uskottavuutta ikävästi. Kaupunkiin saa satoja asukkaita heti perustamisen jälkeen, jos lyö heti alkuun pausen päälle ja suunnittelee kaupungin mahdollisimman pitkälle. Kun aika lähtee kulkemaan, asukkaat kirjaimellisesti ryntäävät kaupunkiin. Kaupungin suunnittelu on kuitenkin sinänsä ihan hauskaa, harmi vain ettei C II tarjoa mitään uutta SimCityyn verrattuna.
Taistelu on pääosin yksitotista. Muutamalla pienellä kikalla saa barbaarikaupungit pidettyä pois omasta niskasta, kunnes on valmis taisteluun. Itse taistelut ovat varsin epämääräistä sohimista, enkä ainakaan itse saanut aikaan mitään kovin massiivisen taktista tuntumaa peliin. Tietokone hoitikin laiskuudessani suurimman osan taisteluista.
Taistelu on ainoa tapa vallata vihamieliset kaupungit. Niiden kanssa ei voi neuvotella, joten kaikki diplomatia tulee aseen vartta pitkin. Olisivat laittaneet peliin edes riidankylväjän mukaan, niin ainaiseen taisteluun tulisi hiukan vaihtelua.
Kaupankäynnissä on sentään yritetty kehittää jotain uutta. En kuitenkaan ole havainnut mitään mullistavaa eroa sen välillä mitä tuotan, joten valinta lyijyn tai kuparin kaivamisen välillä näyttää tuottavan kaupungissa saman lopputuloksen, kulutushyödyke vain vaihtuu. Ainoastaan keisarin vaatimuksilla näyttää olevan merkitystä siihen, mitä kannattaa valmistaa.
Kaikkein ärsyttävin yksittäinen piirre on orjatyövoiman jako. Verorahoilla pidetään yllä tiettyä määrää orjia, jotka sitten pyörittävät katuhuoltoa, provinssien tuotantolaitosten toimintaa jne. Aina kun jonkin huoltokohteen koko kasvaa, kasvaa myös orjien tarve. Kaikki orjat täytyy kuitenkin jakaa käsin kohteisiinsa, vaikka toimettomia orjia olisi monta kymmentä. Jatkuva "Plebs are needed" -huuto jokaisen tienpätkän rakennuksen jälkeen alkaa kyrsiä viiden minuutin pelaamisen jälkeen.
85
