Call of Duty: Black Ops II: Kriitikon valinta

Call of Duty: Black Ops II

PC, PS3, Xbox 360, Wii U

Ilmestyy 13. marraskuuta 2012 (Wii U: 30.11.)

Kriitikon valinta

Mitä voi sanoa pelistä, joka on immuuni kaikelle kritiikille?

Peliala on kovaa bisnestä. Marraskuun numeromme ajoitus oli uusimpaan Call of Dutyyn nähden liki täydellinen, sillä lehtemme ilmestyy vain muutamaa päivää ennen peliä. Käytän sanaa liki, koska muutaman päivän marginaali oli pelin kustantajan mielestä liikaa. Väänsimme asiasta kättä, mutta turhaan, sillä Activision on linjassaan ehdoton. Call of Duty: Black Ops II:sta ei saa julkaista yhtään arvostelua ennen kuin peli on kaupoissa.

Arvostelun korvikkeeksi meidät kutsuttiin kokeilemaan Black Ops II:n moninpeliä. Kööpenhaminassa minua odotti ylelliset puolitoista tuntia kaikkia mahdollisia pelimuotoja toinen toistaan huonompia pelitoimittajia vastaan. Etukäteen en ollut mahdollisuudesta hirveän innoissani, mutta kymmenkunta matsia myöhemmin minun oli pakko myöntää, että vanha suola jaksoi yhä janottaa.

Koskaan et muuttua saa

Moninpelinä Call of Duty on ollut muuttumaton vuoden 2007 Modern Warfaresta lähtien, palaset vain järjestetään jokaisessa vuosipäivityksessä uudelleen. Varovaisuuden ymmärtää, sillä pelisarjan kestosuosio perustuu muuttumattomuudelle. Call of Dutyn pelaaja tietää mitä saa.

Eikä siinä mitään, jumalattoman nopeatempoiset matsit yhdistettynä markkinoiden parhaaseen urakehitykseen on menestysresepti, joka kerta kaikkiaan toimii. Se ei kuitenkaan ole koko totuus, sillä epäilen, että suurin Call of Dutyn suosiota selittävä tekijä on sen pelaamisen helppous.

En sano, että Call of Duty olisi pelkkää räiskinnäksi naamioitua tuuripeliä, jossa taidolla ei olisi mitään virkaa. Toisin kuin esimerkiksi armottomassa Counter-Strikessa, Call of Dutyssa tumpelokin saa taistelevan mahdollisuuden parempiaan vastaan. Kukaan ei nimittäin ole niin huono, että laukoisi Call of Dutyn ylitarkoilla aseilla pelkkiä huteja.

Vaikka Counter-Striken karaisemat taitopelaajat katsovat Call of Dutya usein nenänvartta pitkin, henkilökohtaisesti en näe matalassa sisäänpääsykynnyksessä mitään ongelmaa. Counter-Strike ja jopa Battlefield 3 edustavat paljon stressaavampaa verkkosotaa kuin Call of Duty, jossa aivot voi vallan hyvin jättää narikkaan. Pelkät selkäydinrefleksit riittävät.

Palkintoja taivaalta

Jokainen peli tarvitsee edes yhden suuren idean, Black Ops II:ssa se idea on tapahtumien sijoittaminen 2020-luvun lähitulevaisuuteen. Yhteys edelliseen Black Opsiin löydetään 1980-luvulle sijoittuvista takaumista, jotka muodostavat yksinpelikampanjasta noin kolmasosan.

Moninpeli ei takaumista piittaa, vaan pitää katseen tiukasti tulevaisuudessa. Ihan laserpyssyihin asti ei mennä, mutta amerikkalaisten eksoottinen mikroaaltoase – Active Denial System – on pienennetty Humveen lavalta yhden hengen operoitavaksi pelotteeksi. Se ei venytä mitenkään uskottavuuden rajoja, kuten ei sekään, että varsinaisissa käsiaseissa tämän päivän prototyypit ovat huomispäivän sarjatuotantoa.

Koska rynnäkkökivääri on silti vain rynnäkkökivääri, Black Ops II liioittelee aseiden erikoislaatuisuutta kohteita korostavilla tähtäimillä, neljän laukauksen pursketulella ja normista poikkeavilla 40 ja 50 patruunan lippailla. Kuten Call of Dutyssa kuuluu, tähtäimet, lipaskoko ja muut herkut ovat kaikki pelaajan tuunattavissa.

Call of Dutyn moninpelin ykkösärsyttäjät eli taivaalta kuolemana satavat killstreak-palkinnot loiventuvat Black Ops II:ssa scorestreakeiksi. Palkintoja satelee siis myös joukkueen eteen pelaamisesta, eikä vain oman tappotilin kartuttamisesta. Perinteisten ohjus- ja rynnäkkökoneiskujen lisäksi scorestreak-palkinnokseen voi valita esimerkiksi kertakäyttöisen minigunin tai korttelin toiselle puolelle leijailevan pienoislennokin, joka räjähtää osumasta.

Pelisuunnittelun valuvika, joka tekee ’streakeista itseään ruokkivan ilmiön, on yhä tallella Black Ops II:ssa. Jos vastapuoli pääsee epäreiluilla hyökkäyksillään kerran vauhtiin, yhden iskun pistesaaliilla rahoitetaan tuota pikaa seuraava ja seuraava ja seuraava isku. Sille päälle sattuessaan Black Ops II lyö lyötyä niin maan perkeleesti. Onneksi matsien kestot lasketaan minuuteissa, joten nöyryytystä ei kestä liian pitkään.

Tuulivoimaa ja tulivoimaa

Puolentoista tunnin moninpelikokeiluni aikana ehdin nähdä vain osan pelin viidestätoista kentästä. Valtavalle ökyjahdille sijoittuva Hijacked oli mielenkiintoinen yhdistelmä avoimia kansia ja ahtaita sisätiloja ja selkeydessään ehdoton suosikkini. Los Angelesin rautatieasemalle sijoittuva Express vaikutti niin ikään onnistuneelta, laitureille seisahtuneiden luotijunien jakaessa kentän kahtia.

Vastapainona ainaiselle lähitaistelulle, pommitettuun tuulivoimalapuistoon sijoittuvassa Turbinessa tarkka-ampujat ovat ulkotilan herroja. Harmikseni en saanut mitään tolkkua kentän sekavasta rakenteesta. Kaikkein vähiten innostuin Yemenistä, jonka geneeriset Lähi-idän rauniot olivat niiiin nähtyjä.

Lähes kaikki moninpelimuodot ovat aikaisemmista osista tuttuja. Kokonaan uutena pelivaihtoehtona bongasin vain Hardpointin, jossa taistellaan tasaisin väliajoin paikkaa vaihtavan maalialueen hallinnasta. Tuttuja kuvioita sotkeva multiteam-optio on niin ikään uutta, en tosin pitänyt neljä vastaan neljä vastaan neljä vastaan neljä -asetelmaa mitenkään erityisen mielekkäänä.

Mitä lisäkenttiin tulee, Black Ops II ei turhaan teeskentele tietämätöntä. Kenttäpaketit julkaistaan neljässä erässä ja ne voi ostaa joko yksittäisinä latauksina (kallista) tai koko satsiin kerralla sitoutumalla (vähän halvempaa). Oli valinta kumpi tahansa, käytännössä lisäkentät kaksinkertaistavat pelin jälleenmyyntihinnan. Call of Duty: Eliten tilasto- ja yhteisöpalveluista ei sentään tarvitse maksaa erikseen.

Mukana myös zombeja

Koska pelkät uudet kentät ja 2020-luvun aseet olisivat melko köykäinen lähtökohta ”uudelle” moninpelille, Black Ops II lisää sialle huulipunaa lyömällä hahmonkehityssysteemin palasiksi. Moninpelin alter egolle valittavat ominaisuudet ja varusteet ovat periaatteessa samoja kuin ennenkin, mutta vanhat rajoitukset eivät enää päde.

Black Ops II:n hahmolomakkeessa on kaksikymmentä tyhjää paikkaa. Ne edustavat aseita, tähtäimiä, käsikranaatteja ja hahmon erikoiskykyjä (perkkejä). Kolme alinta paikkaa ovat niin erityisiä, että niitä kutsutaan villeiksi korteiksi. Ideana on, että pelaaja voi valita kahdenkymmenen osatekijän paletista ihan mitä haluaa, kunhan valintojen lukumäärä ei ylitä kymmentä.

Villit kortit ovat avain sääntöjen kiertämiseen. Villi kortti tuhlaa yhden valinnan, mutta sen vastineeksi pelaaja voi poimia itselleen ylimääräisen perkin, kiinnittää kivääriinsä kolmannen lisähärpäkkeen tai korvata varapistoolin haulikolla tai muulla raskaaksi luokitellulla aseella. Systeemi on niin joustava, että sen avulla voi loihtia jopa kuudella perkillä ylikellotetun veitsimiehen.

Kustomoitavissa matseissa hahmolomakkeen ”valitse kymmenen” -sääntöä saa vapaasti peukaloida haluamaansa suuntaan. Vaniljan ystävät voivat minimoida valinnat kolmeen, toisessa ääripäässä hahmolomakkeen voi täyttää vaikka seitsemällätoista valinnalla. Nopeasti kokeiltuna systeemi vaikutti kaikin puolin oivalliselta.

Kööpenhaminan reissullani en nähnyt zombeja lahtaavaa neljän pelaajan co-op-moodia kuin vilaukselta. Yksinpelissä kerrottuun tarinaan mitenkään liittymättömät zombikentät ovat näemmä suurempia kuin koskaan aiemmin. Elävien kuolleiden hyökyä padotaan paitsi lyijyllä, myös rakentamalla erilaisia puolustuslaitteita. Ei yhtään hullumpaa.

Nähdyn perusteella – eikä se ollut paljon – Black Ops II on mitä se on. Ei yhtään yllätystä, vaan tasaisen varma paketti.

Tuomas Honkala