Psygnosiksen käsittelyssä ranskalainen kulttielokuva muuttuu kolmiulotteiseksi seikkailupeliksi. Kadonneiden lasten kaupungissa pikku Miette törmää outoihin tapahtumiin ja ihmisiin.
Elämä synkässä merenrantakaupungissa ei ole helppoa ainakaan pikkulapsille, sillä heitä katoaa mystisesti. Pikkutyttö Miette yrittää elää kituuttaa orpokodissa, jota siamilainen kaksonen Pieuvre johtaa kuin vankilaa. Hänen pakottamanaan Miettestä tulee pikkuvaras, joka tuo johtajattarelle koruja sun muuta tarpeellista. Jos homma ei miellytä, synkkä ja pelottava kellari on aina valmiina tuhmia pikkutyttöjä varten...
Eräällä keikallaan Miette törmää naiviin sirkuksen voimamieheen, jonka pikkuveli Denre on kidnapattu. Miette heltyy ja lupaa auttaa etsimisessä, aavistaen että kadonneiden lapsien arvoituksen selvittäminen voisi vapauttaa hänetkin.
The City of Lost Children perustuu samannimiseen ranskalaiseen jo kulttielokuvaksi muodostuneeseen leffaan. Elokuva on Delicatessen (saman ohjaajan aikaisempi, mestarillinen elokuva) tyylinen surrealistinen kuvaus merenrantakaupungista ja sen elämästä. Tämä sekä aiheiltaan että toteutukseltaan herkullisen surrealistinen elokuva sopii yllättävänkin hyvin seikkailupelin lähtökohdaksi.
Kaupungin asukkaat ovat kaikki mitä erikoisempia hahmoja, eikä kukaan heistä vaikuta todella selväjärkiseltä. Paikalta löytyy niin tehtävästään yli-innostunut vahti kuin se pakollinen viiniä litkivä kulkurikin. Muutenkin elokuvan synkänsekava ote on omiaan toimivan seikkailun luomiseen.
Yksin meren rannalla
Kadonneiden lasten kaupunki ei ole aivan tavallinen perinteinen seikkailupeli, vaan selkeä Alone in the Dark -klooni. Pelaaja ohjaa Mietteä kolmiulotteisessa maailmassa pelkällä näppäimistöllä. Miette poimii esineitä, puhuu, toimii ja kyyristyy pitkin näppäimistöä hajautetuista näppäimistä, joiden toiminta on joskus epäselvä. Annetaanko esine vastaantulijalle esine- vai toimintanäppäimestä, kas siinä pulma. Inventaario tulee sentään loogisesti esiin tabulaattorin painalluksella.
Liikkuminen sujuu kätevästi kursorinäppäimillä, mutta jostain syystä sankarittaren kävely ja yleinen reaktionopeus on uskomattoman hidasta. Vaikka vauhti keikkuukin siedettävän rajamailla, aika ajoin olisi kiva, kun Miette toimisi vauhdikkaammin. Hitautta vielä korostaa hahmon tapa etsiä tarkalleen oikea seisomakohta ennen toimimaan ryhtymistä: lähtiessään kiipeämään portaita sankaritar astuu pari askelta taakse tai sivulle saadakseen askelensa oikeaan tahtiin. Moiseen kuitenkin tottuu pelin kuluessa.
Pelaajan pääkoppaa työllistetään mukavasti pelin varsin loogisilla ongelmilla ja järjenkäytöllä pääsee yleensä eteenpäin. Suurimmat paikoilleen juuttumiset johtuvat lähinnä oikeiden esineiden puuttumisesta. Osa tavaroista on nimittäin piilotettu taustoihin todella ovelasti, ja välillä täytyy olla tosi tarkkasilmäinen.
Sankaritar osaa kiipeillä joidenkin esineiden päälle, mutta ongelma on siinä, että hahmo täytyy viedä juuri oikeaan kohtaan, ja se tuottaa vähän vaikeuksia. Miette osaa myös kyyristyä, ja tätä ominaisuutta tarvitaankin ainakin yhdessä kohtaa peliä. Maastouduttuaan hahmo mahtuu hyvin piiloutumaan matalienkin esineiden taakse.
Keskustelua pelissä on mukana todella vähän, mikä sopii erinomaisesti pelin yksinäiseen ja hiljaisen painostavaan ilmapiiriin. Jutustelu on kaikki etukäteen määrättyä, eikä sen kulkuun voi vaikuttaa. Jutustelun voi ainoastaan aloittaa, minkä jälkeen tarinointi etenee omia polkujaan.
Varjoisalla kujalla
Synkkä pelimaailma suorastaan huokuu epätoivoisen melankolista ja surullista tunnelmaa. Käsikirjoitus on sopivan tyly, ja peli on ulkoisestikin erittäin mukavaa seurattavaa. Pelin tekijät ovat vääntäneet renderoidut taustat juuri sopivan hämäriksi ja autioiksi, eikä tavallisesta renderoituja kuvia vaivaavasta steriilistä ilmapiiristä ole tietoakaan. Siellä täällä häilyvät valot ja varjot suorastaan vetävät pelaajan kaupungin uumeniin. Paikoin animaatiota voisi olla enemmän, sillä paikoillaan oleva meren pinta riitelee pahasti taustan äänimaailman aaltojen kohinan kanssa.
Niin Miette kuin muutkin kaupungin asukkaat on animoitu todella elävästi. Puhuessaan ihmiset elävoittävät juttuaan käsillään ja sankaritar liikkuu ympäriinsä mekko kauniisti tuulessa heiluen. Välillä toimintaa pätkivät lyhyet renderoidut välianimaatiot, jotka on nekin tehty harvinaisen elokuvamaisesti.
Silmiä hellivää ulkoasua täydentää koko ajan taustalla soiva kaunis klassistyylinen musiikki, joka omalta osaltaan lisää pelin vahvaa tunnelmaa. Kappaleet tulevat suoraan rompulta, ja niitä kuuntelee mielikseen ihan tavallisella CD-soittimellakin. Äänimaailma on yleensä ottaen hieno, ja joka kuvalla on oma ääniteemansa. Esimerkiksi orpokodissa taustalla rätisee takkatuli, kun taas rannalla ja tietyissä paikoissa kaupunkia on oma merenrantateemansa.
Lehdistöversiossani on vielä lieviä teknisiä ongelmia äänien ja välianimaatioiden kanssa, mutta toivottavasti ne on myyntiversioon korjattu.
Psygnosis on onnistunut kyhäämään nautittavan seikkailupelin surrealistisesta elokuvasta. Käsin kosketeltavan melankolinen tunnelma ympäröi pelaajan ja vetää hänet synkän kaupungin uumeniin. Vaikka muutamia asioita olisi voitu tehdä paremminkin, The City of Lost Children on onnistunut paketti, jonka parissa vierähtää useampikin ilta.
80
